#nikonkirjat — Public Fediverse posts

Shon Faye: Love in Exile

Pyörähin Helsingissä niin nopealla keikkareissulla, että hyvä jos kerkesin kirjakaupassa piipahtaa. Love in Exile oli onneksi helppo ostos kiireessäkin, koska vaikutuin Fayen helppolukuisesta mutta viisaasta kirjoitustyylistä aiemmin, kun luin hänen anti-gender-liikkeestä kirjoittamansa The Transgender Issue -kirjan. Voi olla, ettei keikkaa seuranneet väsymys ja tyhjyys olleet parhaita mahdollisia olosuhteita rakkaudesta kertovan esseekokoelman lukemiselle, mutta kyllä tästä väsynytkin pää sai uutta ajateltavaa.

Love in Exile tosiaan kertoo rakkaudesta, ja maanpako viittaa tässä tapauksessa siihen, ettei Faye koskaan ole kokenut olevansa rakkauden arvoinen. Tähän on monia syitä, joita Faye kuvaa kirjassa huomattavan avoimesti. Keskeisintä on vahinko, jota syntyy, kun kasvaa transihmisenä transfobisessa maailmassa, ja Faye pohtii etenkin kirjan alkupuolella vaikeaa suhdettaan miehiin. Transitionsa takia hän on keskivertoa tietoisempi siitä, mikä kaikki heteronormatiivisessa maailmassa ja sen hyväksymissä parisuhdemalleissa mättää, muttei hän mahda mitään sille, että on romanttisesti ja seksuaalisesti kiinnostunut juuri miehistä. Toisaalta hän ei ymmärrä myöskään heteropessimismiä eli sitä, kun etenkin vain miehistä kiinnostuneet naiset pahoittelevat, häpeävät tai surkuttelevat heterouttaan (sen sijaan, että vaatisivat rakastamiltaan miehiltä parempaa ja pitäisivät itsestään huolta). Rakkauden löytäminen lähtökohtaisesti vinksahtaneessa systeemissä voi olla hankalaa etenkin silloin, jos joutuu välillä taistelemaan oikeudestaan päästä siihen mukaan. Vaikka kirjassa käsitellään muunkinlaisia rakkauksia, ovat nämä pohdinnat niin keskeisiä, että voisin #QueerLukuhaaste2025 -suorittajille suositella kirjaa kohtiin “transfeminiinisyys” ja “romantiikkaa” (tai tässä tapauksessa romantiikan problematisointia ja tutkailua, mutta hei, tarpeeksi lähellä).

Eheän alun jälkeen kokoelma leviää vähän joka suuntaan, eivätkä kaikki teemat jaksa kiinnostaa yhtä lailla. Kiinnostavia olivat ainakin kirjoitukset alkoholismista, vapaaehtoisesta lapsettomuudesta sekä äidinrakkaudesta ja siitä, miten sitä on yritetty valjastaa ruokkimaan transfobista liikehdintää. Narsismin (tai sen näkemisen sielläkin, missä sitä ei ole), uskonnon ja trauman tutkailu ei hetkauttanut yhtä paljoa, ja ystävyys- ja rakkaussuhteiden välisten erojen käsittely jäi aika pintapuoliseksi. Pidän siitä, että Fayen näkökulma arvostaa ystävyyttä ja nostaa sen romanttisen rakkauden yläpuolelle, mutten toisaalta vieläkään vakuuttunut siitä, että rakkaus- ja ystävyyssuhteet olisivat jotenkin olennaisesti keskenään erilaisia tai välttämättä edes toisistaan erillisiä.

Kaikkinensa Love in Exile on kiehtova ja rehellinen pieni kirja, jonka uskon kolahtavan etenkin niihin, jotka ovat ottaneet rakkaudessa mua pahemmin turpaan. Faye yhdistelee omaelämällistä kerrontaa ja vähän kaikkea muuta toimivasti, eivätkä hänen kuvailemansa kokemukset ole loppupeleissä niin kovin poikkeuksellisia tai rajuja. Sanon tämän yhtään Fayen kokemia vaikeuksia vähättelemättä, ja musta on itse asiassa aika arvokasta, että ihan tavallisestakin elämästä kirjoitetaan näin tarkasti ja sitä kunnioittavasti. Tällainen teksti pesee skandaalinkäryiset elämäkerrat 100-0.

#KirjaMastodon #Lukeminen #NikonKirjat

Shon Faye: Love in Exile

Pyörähin Helsingissä niin nopealla keikkareissulla, että hyvä jos kerkesin kirjakaupassa piipahtaa. Love in Exile oli onneksi helppo ostos kiireessäkin, koska vaikutuin Fayen helppolukuisesta mutta viisaasta kirjoitustyylistä aiemmin, kun luin hänen anti-gender-liikkeestä kirjoittamansa The Transgender Issue -kirjan. Voi olla, ettei keikkaa seuranneet väsymys ja tyhjyys olleet parhaita mahdollisia olosuhteita rakkaudesta kertovan esseekokoelman lukemiselle, mutta kyllä tästä väsynytkin pää sai uutta ajateltavaa.

Love in Exile tosiaan kertoo rakkaudesta, ja maanpako viittaa tässä tapauksessa siihen, ettei Faye koskaan ole kokenut olevansa rakkauden arvoinen. Tähän on monia syitä, joita Faye kuvaa kirjassa huomattavan avoimesti. Keskeisintä on vahinko, jota syntyy, kun kasvaa transihmisenä transfobisessa maailmassa, ja Faye pohtii etenkin kirjan alkupuolella vaikeaa suhdettaan miehiin. Transitionsa takia hän on keskivertoa tietoisempi siitä, mikä kaikki heteronormatiivisessa maailmassa ja sen hyväksymissä parisuhdemalleissa mättää, muttei hän mahda mitään sille, että on romanttisesti ja seksuaalisesti kiinnostunut juuri miehistä. Toisaalta hän ei ymmärrä myöskään heteropessimismiä eli sitä, kun etenkin vain miehistä kiinnostuneet naiset pahoittelevat, häpeävät tai surkuttelevat heterouttaan (sen sijaan, että vaatisivat rakastamiltaan miehiltä parempaa ja pitäisivät itsestään huolta). Rakkauden löytäminen lähtökohtaisesti vinksahtaneessa systeemissä voi olla hankalaa etenkin silloin, jos joutuu välillä taistelemaan oikeudestaan päästä siihen mukaan. Vaikka kirjassa käsitellään muunkinlaisia rakkauksia, ovat nämä pohdinnat niin keskeisiä, että voisin #QueerLukuhaaste2025 -suorittajille suositella kirjaa kohtiin “transfeminiinisyys” ja “romantiikkaa” (tai tässä tapauksessa romantiikan problematisointia ja tutkailua, mutta hei, tarpeeksi lähellä).

Eheän alun jälkeen kokoelma leviää vähän joka suuntaan, eivätkä kaikki teemat jaksa kiinnostaa yhtä lailla. Kiinnostavia olivat ainakin kirjoitukset alkoholismista, vapaaehtoisesta lapsettomuudesta sekä äidinrakkaudesta ja siitä, miten sitä on yritetty valjastaa ruokkimaan transfobista liikehdintää. Narsismin (tai sen näkemisen sielläkin, missä sitä ei ole), uskonnon ja trauman tutkailu ei hetkauttanut yhtä paljoa, ja ystävyys- ja rakkaussuhteiden välisten erojen käsittely jäi aika pintapuoliseksi. Pidän siitä, että Fayen näkökulma arvostaa ystävyyttä ja nostaa sen romanttisen rakkauden yläpuolelle, mutten toisaalta vieläkään vakuuttunut siitä, että rakkaus- ja ystävyyssuhteet olisivat jotenkin olennaisesti keskenään erilaisia tai välttämättä edes toisistaan erillisiä.

Kaikkinensa Love in Exile on kiehtova ja rehellinen pieni kirja, jonka uskon kolahtavan etenkin niihin, jotka ovat ottaneet rakkaudessa mua pahemmin turpaan. Faye yhdistelee omaelämällistä kerrontaa ja vähän kaikkea muuta toimivasti, eivätkä hänen kuvailemansa kokemukset ole loppupeleissä niin kovin poikkeuksellisia tai rajuja. Sanon tämän yhtään Fayen kokemia vaikeuksia vähättelemättä, ja musta on itse asiassa aika arvokasta, että ihan tavallisestakin elämästä kirjoitetaan näin tarkasti ja sitä kunnioittavasti. Tällainen teksti pesee skandaalinkäryiset elämäkerrat 100-0.

#KirjaMastodon #Lukeminen #NikonKirjat

Jeanne Thornton: Summer Fun

SV: arviossa käsitellään transfobiaa ja sivutaan mm. viimeaikaisia (laki)muutoksia Yhdysvalloissa

Ensimmäinen alkuhuomio: miten mahdottoman hyvä konsepti on kirjaston kaukopalvelu? Tääkin kirja matkasi meille Espoosta hintaan viisi euroa.

Toinen alkuhuomio: jos #QueerLukuhaaste2025 kiinnostaa, menee tämä ainakin kohtiin transfeminiinisyys, transhistoria ja translukijan suositus.

Lähdin lukemaan Summer Funia niin olemattomin ennakkotiedoin, että multa oli mennyt kokonaan ohi muun muassa se, että kirjassa keskeinen Get Happies -bändi on käytännössä outo fiktioversio Beach Boysista, josta en tiedä yhtään mitään. 60-luvun rock on mulle ylipäätään todella vierasta, mutta Thornton kuvaa valitsemaansa aikaa ja paikkaa niin uskottavasti, ettei pihalla olemisesta ollut ainakaan haittaa. Oikeastaan outous vain syvensi lukukokemusta, ja Summer Funissa on hankalasti määriteltävää suuren tarinan tuntua, jollaista oon transkirjallisuudelta viime aikoina kaipaillutkin.

Summer Funin keskiössä on tosiaan Get Happies, mutta kirjan päähenkilö ei ole kukaan bändin jäsenistä vaan heidän superfaninsa Gala. Lukija ei tiedä Galasta juuri muuta kuin sen, että hän on transsukupuolinen ja että hän elää aavikolla asuntovaunussa. Päivät kuluvat töissä motellissa ja Rondan kanssa hengaillessa – Rondankaan kanssa Galalla ei ole paljoa yhteistä, mutta transnaisina heidän kuvataan ikään kuin kuuluvan pitää toisilleen seuraa. Pakotien tylsästä elämästä tarjoaa Get Happies, jonka perustajan B:n kanssa Gala kokee kummallista sielunsisaruutta. Gala elää vuotta 2009 eikä hänellä ole tietoa B:n viimeisimmistä vaiheista, mutta hän kirjoittaa tälle seikkaperäisiä kirjeitä yhtä kaikki. Kirjeiden kautta lukijalle aukeaa ikkuna B:n elämään 60-luvulla, eikä sillä, miten Gala kaiken kertomansa tietää tai miten iso osa siitä on totta, ole merkitystä. Kokonaisuus on vähintäänkin hähmäinen ja välillä eksyttävä, mutta lopulta Summer Fun on kiinnostava kuva niin transihmisten elämistä eri ajoissa kuin siitäkin, mikä merkitys edellä kulkeneiden vertaisten tarinoilla voi olla. Siitäkin Summer Fun muistuttaa, että transihmisiä on ollut olemassa aina. Aina tältä ei vaikuta, koska transihmisiin on suhtauduttu pelonsekaisella vihalla, eikä jälkiä omasta olemassaolosta ole saanut vai välttämättä edes voinut jättää. (Aika painostavaa luettavaa muuten senkin tiedon valossa, etteivät yhdysvaltalaiset transihmiset ilmeisesti voi enää läheskään aina saada passia todenmukaisella sukupuolimerkinnällä, vain syntymätodistukseen kirjatulla sukupuolella on väliä. Ei kannata tuudittautua siihen, että asiat muuttuvat ankeammiksi vain taaksepäin katsottaessa.)

Arvio kuulostaa (taas) aika ankealta, tiedän, muttei Summer Fun ole pelkästään sitä. Matkan varrelle mahtuu levottomia mutta onnellisia hetkiä, ja tarinaa kerrotaan täysin Galan ehdoilla. Lukemisen jälkeen olo on hämmentynyt mutta tyytyväinen.

#KirjaMastodon #Lukeminen #NikonKirjat

Jeanne Thornton: Summer Fun

SV: arviossa käsitellään transfobiaa ja sivutaan mm. viimeaikaisia (laki)muutoksia Yhdysvalloissa

Ensimmäinen alkuhuomio: miten mahdottoman hyvä konsepti on kirjaston kaukopalvelu? Tääkin kirja matkasi meille Espoosta hintaan viisi euroa.

Toinen alkuhuomio: jos #QueerLukuhaaste2025 kiinnostaa, menee tämä ainakin kohtiin transfeminiinisyys, transhistoria ja translukijan suositus.

Lähdin lukemaan Summer Funia niin olemattomin ennakkotiedoin, että multa oli mennyt kokonaan ohi muun muassa se, että kirjassa keskeinen Get Happies -bändi on käytännössä outo fiktioversio Beach Boysista, josta en tiedä yhtään mitään. 60-luvun rock on mulle ylipäätään todella vierasta, mutta Thornton kuvaa valitsemaansa aikaa ja paikkaa niin uskottavasti, ettei pihalla olemisesta ollut ainakaan haittaa. Oikeastaan outous vain syvensi lukukokemusta, ja Summer Funissa on hankalasti määriteltävää suuren tarinan tuntua, jollaista oon transkirjallisuudelta viime aikoina kaipaillutkin.

Summer Funin keskiössä on tosiaan Get Happies, mutta kirjan päähenkilö ei ole kukaan bändin jäsenistä vaan heidän superfaninsa Gala. Lukija ei tiedä Galasta juuri muuta kuin sen, että hän on transsukupuolinen ja että hän elää aavikolla asuntovaunussa. Päivät kuluvat töissä motellissa ja Rondan kanssa hengaillessa – Rondankaan kanssa Galalla ei ole paljoa yhteistä, mutta transnaisina heidän kuvataan ikään kuin kuuluvan pitää toisilleen seuraa. Pakotien tylsästä elämästä tarjoaa Get Happies, jonka perustajan B:n kanssa Gala kokee kummallista sielunsisaruutta. Gala elää vuotta 2009 eikä hänellä ole tietoa B:n viimeisimmistä vaiheista, mutta hän kirjoittaa tälle seikkaperäisiä kirjeitä yhtä kaikki. Kirjeiden kautta lukijalle aukeaa ikkuna B:n elämään 60-luvulla, eikä sillä, miten Gala kaiken kertomansa tietää tai miten iso osa siitä on totta, ole merkitystä. Kokonaisuus on vähintäänkin hähmäinen ja välillä eksyttävä, mutta lopulta Summer Fun on kiinnostava kuva niin transihmisten elämistä eri ajoissa kuin siitäkin, mikä merkitys edellä kulkeneiden vertaisten tarinoilla voi olla. Siitäkin Summer Fun muistuttaa, että transihmisiä on ollut olemassa aina. Aina tältä ei vaikuta, koska transihmisiin on suhtauduttu pelonsekaisella vihalla, eikä jälkiä omasta olemassaolosta ole saanut vai välttämättä edes voinut jättää. (Aika painostavaa luettavaa muuten senkin tiedon valossa, etteivät yhdysvaltalaiset transihmiset ilmeisesti voi enää läheskään aina saada passia todenmukaisella sukupuolimerkinnällä, vain syntymätodistukseen kirjatulla sukupuolella on väliä. Ei kannata tuudittautua siihen, että asiat muuttuvat ankeammiksi vain taaksepäin katsottaessa.)

Arvio kuulostaa (taas) aika ankealta, tiedän, muttei Summer Fun ole pelkästään sitä. Matkan varrelle mahtuu levottomia mutta onnellisia hetkiä, ja tarinaa kerrotaan täysin Galan ehdoilla. Lukemisen jälkeen olo on hämmentynyt mutta tyytyväinen.

#KirjaMastodon #Lukeminen #NikonKirjat

James Hynes: Varpunen (suom. Risto Mikkonen)

SV: kirjassa ja arviossa käsitellään lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä

No niin, saanen esitellä todellisen pahan mielen kirjan. Hynesin Varpunen tarjoilee melkein 600 sivua ankeutta ja surullisia ihmiskohtaloita. Välillä mietin, onko kärsimyksellä enää mitään tarkoitusta, niin absoluuttista se on, mutta synkimmilläänkään Varpunen ei tunnu mässäilevältä tai mauttomuuteen asti viihteelliseltä. Kirja varmasti jakaa mielipiteitä. Itse kallistun siihen suuntaan, että tästä aiheesta iloisemman kirjan kirjoittaminen olisi aika vastuutonta.

Varpusessa eletään Rooman valtakunnan viimeisiä vuosia. Päähenkilöllä ei ole vanhempia, varsinaista kotia tai nimeä. Ensimmäiset muistonsa hän muodostaa bordellin keittiössä, vaikkei hän vielä vuosiin tiedäkään, että kyse on bordellista. Hänelle keittiö on koti, ja bordellissa asuvat sudet eli prostituoituina toimivat orjat ovat hänen äitejään ja sisariaan. Aidatun pihan ulkopuolista maailmaa hän ei ole koskaan nähnytkään, mutta tarinoiden ja keskustelujen kautta hänen ymmärryksensä universumista kasvaa. Onnellisimmillaan kirja on sen alkupuolella, jolloin kirja tuntuu välillä jopa jonkinlaiselta roomalaiselta slice of life -kirjallisuudelta, mitä nyt dominus ja humalaiset asiakkaat tulevat välillä huojumaan uhkaavasti ovenraossa. Kasvaessaan päähenkilö alkaa liikkua myös kotikeittiönsä ulkopuolella, mutta vapaus tuo mukanaan uusia vaaroja, ja ennen pitkää hänet laitetaan työskentelemään sutena susien rinnalla. Päähenkilö on tässä vaiheessa niin nuori, että sitä on hankala käsittääkään. Kokemuksia asiakkaiden kanssa ei kuvailla erityisen graafisesti, mutta karseaa lukeminen joka tapauksessa on.

En tunne miljöötä niin hyvin, että osaisin arvioida kuvauksen onnistuneisuutta, mutta loppusanojen perusteella Hynes on ainakin lukenut paljon antiikin Rooman orjuutta ja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä käsityksiä koskevaa kirjallisuutta. Kirjoittaja ei tietenkään voi kokonaan irrottautua omasta ajastaan, mutta ainakin musta tuntui siltä, ettei aivan kaikkea epämukavaa tai vierasta ole väännetty rautalangasta. Esimerkiksi raja lapsuuden ja aikuisuuden välillä on toisaalla kuin mihin mä olen tottunut, enkä kovinkaan usein tiennyt, miten vanhoja hahmot olivat vuosissa. Myös seksuaalisuuden kuvaus on omanlaistaan, tietysti, kun esimerkiksi seksuaalisen suuntautumisen käsitettä ei ole ollut olemassakaan. Kirjassa on kuitenkin hahmoja, jotka nykymaailmassa katsottaisiin queer-tyypeiksi, eikä Hynes mielestäni nykylukijaa järkyttääkseen ylikorosta tai alleviivaa sitä, että päähenkilön asiakkaat ovat miehiä. Kuten jo aiemmin sanoin, ei lukeminen ole helppoa, koska päähenkilölle toivoo hyvää aina, vaikka hyvää on tarjolla harvinaisen vähän. Onneksi on alusta saakka selvää, että päähenkilö selviää: jo kirjan ensimmäisillä sivuilla hän kertoo muistelevansa, kirja esitetään päähenkilön vanhalla iällä kirjoittamina muistelmina. Lohtu se on laihakin lohtu, vaikka olisinkin tahtonut tietää enemmän hänen myöhäisemmistä vaiheistaan. Nyt kirja loppuu liian aikaisin, kun kaikki on vielä kipeää.

Ja hei kaikki, joilla on #QueerLukuhaaste2025 kesken! Jos bingokohtia tulkitsee tosi löyhästi, saattaisi tää sopia eri sukupuolijärjestelmä -kohtaan, koska kirjan hahmot eivät näe sukupuolta samoin kuin (länsimainen) nykyihminen. Esimerkiksi päähenkilön kuvaillaan toistuvasti olevan tavallaan jotain muuta kuin nainen tai mies siksi, että hän on (pakotettuna) ollut seksuaalisessa kanssakäymisessä muiden miesten kanssa. Hänen toiseutensa kuvaukset eivät onneksi ole pelkästään lohduttomia, koska hän myös kokee yhteenkuuluvuutta kanssaan asuvien susinaisten kanssa.

#KirjaMastodon #Lukeminen #NikonKirjat

James Hynes: Varpunen (suom. Risto Mikkonen)

SV: kirjassa ja arviossa käsitellään lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä

No niin, saanen esitellä todellisen pahan mielen kirjan. Hynesin Varpunen tarjoilee melkein 600 sivua ankeutta ja surullisia ihmiskohtaloita. Välillä mietin, onko kärsimyksellä enää mitään tarkoitusta, niin absoluuttista se on, mutta synkimmilläänkään Varpunen ei tunnu mässäilevältä tai mauttomuuteen asti viihteelliseltä. Kirja varmasti jakaa mielipiteitä. Itse kallistun siihen suuntaan, että tästä aiheesta iloisemman kirjan kirjoittaminen olisi aika vastuutonta.

Varpusessa eletään Rooman valtakunnan viimeisiä vuosia. Päähenkilöllä ei ole vanhempia, varsinaista kotia tai nimeä. Ensimmäiset muistonsa hän muodostaa bordellin keittiössä, vaikkei hän vielä vuosiin tiedäkään, että kyse on bordellista. Hänelle keittiö on koti, ja bordellissa asuvat sudet eli prostituoituina toimivat orjat ovat hänen äitejään ja sisariaan. Aidatun pihan ulkopuolista maailmaa hän ei ole koskaan nähnytkään, mutta tarinoiden ja keskustelujen kautta hänen ymmärryksensä universumista kasvaa. Onnellisimmillaan kirja on sen alkupuolella, jolloin kirja tuntuu välillä jopa jonkinlaiselta roomalaiselta slice of life -kirjallisuudelta, mitä nyt dominus ja humalaiset asiakkaat tulevat välillä huojumaan uhkaavasti ovenraossa. Kasvaessaan päähenkilö alkaa liikkua myös kotikeittiönsä ulkopuolella, mutta vapaus tuo mukanaan uusia vaaroja, ja ennen pitkää hänet laitetaan työskentelemään sutena susien rinnalla. Päähenkilö on tässä vaiheessa niin nuori, että sitä on hankala käsittääkään. Kokemuksia asiakkaiden kanssa ei kuvailla erityisen graafisesti, mutta karseaa lukeminen joka tapauksessa on.

En tunne miljöötä niin hyvin, että osaisin arvioida kuvauksen onnistuneisuutta, mutta loppusanojen perusteella Hynes on ainakin lukenut paljon antiikin Rooman orjuutta ja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä käsityksiä koskevaa kirjallisuutta. Kirjoittaja ei tietenkään voi kokonaan irrottautua omasta ajastaan, mutta ainakin musta tuntui siltä, ettei aivan kaikkea epämukavaa tai vierasta ole väännetty rautalangasta. Esimerkiksi raja lapsuuden ja aikuisuuden välillä on toisaalla kuin mihin mä olen tottunut, enkä kovinkaan usein tiennyt, miten vanhoja hahmot olivat vuosissa. Myös seksuaalisuuden kuvaus on omanlaistaan, tietysti, kun esimerkiksi seksuaalisen suuntautumisen käsitettä ei ole ollut olemassakaan. Kirjassa on kuitenkin hahmoja, jotka nykymaailmassa katsottaisiin queer-tyypeiksi, eikä Hynes mielestäni nykylukijaa järkyttääkseen ylikorosta tai alleviivaa sitä, että päähenkilön asiakkaat ovat miehiä. Kuten jo aiemmin sanoin, ei lukeminen ole helppoa, koska päähenkilölle toivoo hyvää aina, vaikka hyvää on tarjolla harvinaisen vähän. Onneksi on alusta saakka selvää, että päähenkilö selviää: jo kirjan ensimmäisillä sivuilla hän kertoo muistelevansa, kirja esitetään päähenkilön vanhalla iällä kirjoittamina muistelmina. Lohtu se on laihakin lohtu, vaikka olisinkin tahtonut tietää enemmän hänen myöhäisemmistä vaiheistaan. Nyt kirja loppuu liian aikaisin, kun kaikki on vielä kipeää.

Ja hei kaikki, joilla on #QueerLukuhaaste2025 kesken! Jos bingokohtia tulkitsee tosi löyhästi, saattaisi tää sopia eri sukupuolijärjestelmä -kohtaan, koska kirjan hahmot eivät näe sukupuolta samoin kuin (länsimainen) nykyihminen. Esimerkiksi päähenkilön kuvaillaan toistuvasti olevan tavallaan jotain muuta kuin nainen tai mies siksi, että hän on (pakotettuna) ollut seksuaalisessa kanssakäymisessä muiden miesten kanssa. Hänen toiseutensa kuvaukset eivät onneksi ole pelkästään lohduttomia, koska hän myös kokee yhteenkuuluvuutta kanssaan asuvien susinaisten kanssa.

#KirjaMastodon #Lukeminen #NikonKirjat

James Hynes: Varpunen (suom. Risto Mikkonen)

SV: kirjassa ja arviossa käsitellään lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä

No niin, saanen esitellä todellisen pahan mielen kirjan. Hynesin Varpunen tarjoilee melkein 600 sivua ankeutta ja surullisia ihmiskohtaloita. Välillä mietin, onko kärsimyksellä enää mitään tarkoitusta, niin absoluuttista se on, mutta synkimmilläänkään Varpunen ei tunnu mässäilevältä tai mauttomuuteen asti viihteelliseltä. Kirja varmasti jakaa mielipiteitä. Itse kallistun siihen suuntaan, että tästä aiheesta iloisemman kirjan kirjoittaminen olisi aika vastuutonta.

Varpusessa eletään Rooman valtakunnan viimeisiä vuosia. Päähenkilöllä ei ole vanhempia, varsinaista kotia tai nimeä. Ensimmäiset muistonsa hän muodostaa bordellin keittiössä, vaikkei hän vielä vuosiin tiedäkään, että kyse on bordellista. Hänelle keittiö on koti, ja bordellissa asuvat sudet eli prostituoituina toimivat orjat ovat hänen äitejään ja sisariaan. Aidatun pihan ulkopuolista maailmaa hän ei ole koskaan nähnytkään, mutta tarinoiden ja keskustelujen kautta hänen ymmärryksensä universumista kasvaa. Onnellisimmillaan kirja on sen alkupuolella, jolloin kirja tuntuu välillä jopa jonkinlaiselta roomalaiselta slice of life -kirjallisuudelta, mitä nyt dominus ja humalaiset asiakkaat tulevat välillä huojumaan uhkaavasti ovenraossa. Kasvaessaan päähenkilö alkaa liikkua myös kotikeittiönsä ulkopuolella, mutta vapaus tuo mukanaan uusia vaaroja, ja ennen pitkää hänet laitetaan työskentelemään sutena susien rinnalla. Päähenkilö on tässä vaiheessa niin nuori, että sitä on hankala käsittääkään. Kokemuksia asiakkaiden kanssa ei kuvailla erityisen graafisesti, mutta karseaa lukeminen joka tapauksessa on.

En tunne miljöötä niin hyvin, että osaisin arvioida kuvauksen onnistuneisuutta, mutta loppusanojen perusteella Hynes on ainakin lukenut paljon antiikin Rooman orjuutta ja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä käsityksiä koskevaa kirjallisuutta. Kirjoittaja ei tietenkään voi kokonaan irrottautua omasta ajastaan, mutta ainakin musta tuntui siltä, ettei aivan kaikkea epämukavaa tai vierasta ole väännetty rautalangasta. Esimerkiksi raja lapsuuden ja aikuisuuden välillä on toisaalla kuin mihin mä olen tottunut, enkä kovinkaan usein tiennyt, miten vanhoja hahmot olivat vuosissa. Myös seksuaalisuuden kuvaus on omanlaistaan, tietysti, kun esimerkiksi seksuaalisen suuntautumisen käsitettä ei ole ollut olemassakaan. Kirjassa on kuitenkin hahmoja, jotka nykymaailmassa katsottaisiin queer-tyypeiksi, eikä Hynes mielestäni nykylukijaa järkyttääkseen ylikorosta tai alleviivaa sitä, että päähenkilön asiakkaat ovat miehiä. Kuten jo aiemmin sanoin, ei lukeminen ole helppoa, koska päähenkilölle toivoo hyvää aina, vaikka hyvää on tarjolla harvinaisen vähän. Onneksi on alusta saakka selvää, että päähenkilö selviää: jo kirjan ensimmäisillä sivuilla hän kertoo muistelevansa, kirja esitetään päähenkilön vanhalla iällä kirjoittamina muistelmina. Lohtu se on laihakin lohtu, vaikka olisinkin tahtonut tietää enemmän hänen myöhäisemmistä vaiheistaan. Nyt kirja loppuu liian aikaisin, kun kaikki on vielä kipeää.

Ja hei kaikki, joilla on #QueerLukuhaaste2025 kesken! Jos bingokohtia tulkitsee tosi löyhästi, saattaisi tää sopia eri sukupuolijärjestelmä -kohtaan, koska kirjan hahmot eivät näe sukupuolta samoin kuin (länsimainen) nykyihminen. Esimerkiksi päähenkilön kuvaillaan toistuvasti olevan tavallaan jotain muuta kuin nainen tai mies siksi, että hän on (pakotettuna) ollut seksuaalisessa kanssakäymisessä muiden miesten kanssa. Hänen toiseutensa kuvaukset eivät onneksi ole pelkästään lohduttomia, koska hän myös kokee yhteenkuuluvuutta kanssaan asuvien susinaisten kanssa.

#KirjaMastodon #Lukeminen #NikonKirjat

James Hynes: Varpunen (suom. Risto Mikkonen)

SV: kirjassa ja arviossa käsitellään lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä

No niin, saanen esitellä todellisen pahan mielen kirjan. Hynesin Varpunen tarjoilee melkein 600 sivua ankeutta ja surullisia ihmiskohtaloita. Välillä mietin, onko kärsimyksellä enää mitään tarkoitusta, niin absoluuttista se on, mutta synkimmilläänkään Varpunen ei tunnu mässäilevältä tai mauttomuuteen asti viihteelliseltä. Kirja varmasti jakaa mielipiteitä. Itse kallistun siihen suuntaan, että tästä aiheesta iloisemman kirjan kirjoittaminen olisi aika vastuutonta.

Varpusessa eletään Rooman valtakunnan viimeisiä vuosia. Päähenkilöllä ei ole vanhempia, varsinaista kotia tai nimeä. Ensimmäiset muistonsa hän muodostaa bordellin keittiössä, vaikkei hän vielä vuosiin tiedäkään, että kyse on bordellista. Hänelle keittiö on koti, ja bordellissa asuvat sudet eli prostituoituina toimivat orjat ovat hänen äitejään ja sisariaan. Aidatun pihan ulkopuolista maailmaa hän ei ole koskaan nähnytkään, mutta tarinoiden ja keskustelujen kautta hänen ymmärryksensä universumista kasvaa. Onnellisimmillaan kirja on sen alkupuolella, jolloin kirja tuntuu välillä jopa jonkinlaiselta roomalaiselta slice of life -kirjallisuudelta, mitä nyt dominus ja humalaiset asiakkaat tulevat välillä huojumaan uhkaavasti ovenraossa. Kasvaessaan päähenkilö alkaa liikkua myös kotikeittiönsä ulkopuolella, mutta vapaus tuo mukanaan uusia vaaroja, ja ennen pitkää hänet laitetaan työskentelemään sutena susien rinnalla. Päähenkilö on tässä vaiheessa niin nuori, että sitä on hankala käsittääkään. Kokemuksia asiakkaiden kanssa ei kuvailla erityisen graafisesti, mutta karseaa lukeminen joka tapauksessa on.

En tunne miljöötä niin hyvin, että osaisin arvioida kuvauksen onnistuneisuutta, mutta loppusanojen perusteella Hynes on ainakin lukenut paljon antiikin Rooman orjuutta ja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä käsityksiä koskevaa kirjallisuutta. Kirjoittaja ei tietenkään voi kokonaan irrottautua omasta ajastaan, mutta ainakin musta tuntui siltä, ettei aivan kaikkea epämukavaa tai vierasta ole väännetty rautalangasta. Esimerkiksi raja lapsuuden ja aikuisuuden välillä on toisaalla kuin mihin mä olen tottunut, enkä kovinkaan usein tiennyt, miten vanhoja hahmot olivat vuosissa. Myös seksuaalisuuden kuvaus on omanlaistaan, tietysti, kun esimerkiksi seksuaalisen suuntautumisen käsitettä ei ole ollut olemassakaan. Kirjassa on kuitenkin hahmoja, jotka nykymaailmassa katsottaisiin queer-tyypeiksi, eikä Hynes mielestäni nykylukijaa järkyttääkseen ylikorosta tai alleviivaa sitä, että päähenkilön asiakkaat ovat miehiä. Kuten jo aiemmin sanoin, ei lukeminen ole helppoa, koska päähenkilölle toivoo hyvää aina, vaikka hyvää on tarjolla harvinaisen vähän. Onneksi on alusta saakka selvää, että päähenkilö selviää: jo kirjan ensimmäisillä sivuilla hän kertoo muistelevansa, kirja esitetään päähenkilön vanhalla iällä kirjoittamina muistelmina. Lohtu se on laihakin lohtu, vaikka olisinkin tahtonut tietää enemmän hänen myöhäisemmistä vaiheistaan. Nyt kirja loppuu liian aikaisin, kun kaikki on vielä kipeää.

Ja hei kaikki, joilla on #QueerLukuhaaste2025 kesken! Jos bingokohtia tulkitsee tosi löyhästi, saattaisi tää sopia eri sukupuolijärjestelmä -kohtaan, koska kirjan hahmot eivät näe sukupuolta samoin kuin (länsimainen) nykyihminen. Esimerkiksi päähenkilön kuvaillaan toistuvasti olevan tavallaan jotain muuta kuin nainen tai mies siksi, että hän on (pakotettuna) ollut seksuaalisessa kanssakäymisessä muiden miesten kanssa. Hänen toiseutensa kuvaukset eivät onneksi ole pelkästään lohduttomia, koska hän myös kokee yhteenkuuluvuutta kanssaan asuvien susinaisten kanssa.

#KirjaMastodon #Lukeminen #NikonKirjat

Emil Santtu Uuttu: Huomioita nimestä

Jos jollain on jo #QueerLukuhaaste2025 menossa, sopii tämä ainakin kohtiin transfeminiinisyys, transmaskuliinisuus ja transhistoria (ja translukijan suositus, mutta siihen nyt menee kaikki mun suositukset).

Tunnustan: oon jotenkin hölmösti ajatellut, ettei suomalaista transhistoriaa varmaan juurikaan ole taltioitu, koska aihetta käsittelevää tietokirjallisuutta on niin vähän. Tietoa on saanut etsimällä etsiä, ja vaikken olekaan ite käynyt arkistoissa penkomassa, yllätyin Uutun kirjassa sen lähdeaineiston laajuudesta. Kirjassa on kaksi tekstiä, näytelmä ja essee, joiden päähenkilöt ovat todellisia. Molemmat ovat eläneet 1900-luvun alkupuolella, joten kirjassa kerrotaan tietenkin vain kirjoittajan tulkinta (ja sivutaan joitakin toisia), mutta etenkin esseen päähenkilöstä Esko Olavi Aarniosta on säilynyt häkellyttävän paljon tietoa: valokuvia, kirjeitä, satojen sivujen edestä potilaskertomuksia... Uuttu jakaa näistä kirjassaan vain osan, ja vaikka tavallaan houkuttaisi tietää enemmän, tuntuu kertomatta jättäminen ainoalta reilulta ja inhimilliseltä vaihtoehdolta. Kaikki eivät ole käsitelleet arkistolähteitä yhtä armollisesti. Näytelmätekstissä Uuttu kuvailee etsineensä tietoa henkilöstä, joka ilahtui, kun häntä kutsuttiin Erikaksi, mutta jota kuvaillaan erinäisissä lähteissä vuoroin heikkomieliseksi ja kylähulluksi ja josta käytetään Erikan lisäksi vähintään yhtä usein aivan toista nimeä. Mikä siinä on, ettei historiallista henkilöä nähdä samalla tavalla yksilönä kuin nyt elävää? Miksi on hyväksyttävää määritellä arkistolähteisiin taltioitu elämä kylähullun elämäksi samalla, kun transihmisyyttä tai muita vastaavia liian moderneina pidettyjä sanoja kehotetaan välttämään? Näytelmän päähenkilö Erika eli 1900-luvun alussa: ei silloin puhuttu kylähulluistakaan, Uuttu huomauttaa.

Essee oli musta näytelmää vaikuttavampi lähinnä siksi, että Esko Olavin omaa ääntä päästiin kuulemaan vähän enemmän kuin Erikan. On vaikea edes käsittää, miten paljon rohkeutta ja itsetuntemusta on vaatinut ilman nykymaailmassa mahdollista vertaisverkostoa lausua raastuvanoikeudessa, että “vaikka hänen verensä vuodatettaisiin, niin vaatii hän oikeuttansa olla mies, koska hän tuntee, ettei ole täydellinen nainen” toisin kuin lääkäri on todistanut. No, ei oikeutta tietenkään tunnusteta, eikä kuukausien mittaisista tutkimusjaksosta tai sukulaisille lähetetyistä tungettelevista kyselylomakkeista lukeminen ole kivaa. Viimeisten sivujen jälkeen on kuitenkin sellainen olo, että on lukenut jotakin tärkeää, ja onneksi kirjassa on kuvattu myös pieniä onnen hetkiä, joissa päähenkilöt ovat esimerkiksi saaneet kirjeitä rakastetuiltaan tai tulleet kutsutuiksi itse valitsemillaan nimillä.

#KirjaMastodon #NikonKirjat #Lukeminen

Emil Santtu Uuttu: Huomioita nimestä

Jos jollain on jo #QueerLukuhaaste2025 menossa, sopii tämä ainakin kohtiin transfeminiinisyys, transmaskuliinisuus ja transhistoria (ja translukijan suositus, mutta siihen nyt menee kaikki mun suositukset).

Tunnustan: oon jotenkin hölmösti ajatellut, ettei suomalaista transhistoriaa varmaan juurikaan ole taltioitu, koska aihetta käsittelevää tietokirjallisuutta on niin vähän. Tietoa on saanut etsimällä etsiä, ja vaikken olekaan ite käynyt arkistoissa penkomassa, yllätyin Uutun kirjassa sen lähdeaineiston laajuudesta. Kirjassa on kaksi tekstiä, näytelmä ja essee, joiden päähenkilöt ovat todellisia. Molemmat ovat eläneet 1900-luvun alkupuolella, joten kirjassa kerrotaan tietenkin vain kirjoittajan tulkinta (ja sivutaan joitakin toisia), mutta etenkin esseen päähenkilöstä Esko Olavi Aarniosta on säilynyt häkellyttävän paljon tietoa: valokuvia, kirjeitä, satojen sivujen edestä potilaskertomuksia... Uuttu jakaa näistä kirjassaan vain osan, ja vaikka tavallaan houkuttaisi tietää enemmän, tuntuu kertomatta jättäminen ainoalta reilulta ja inhimilliseltä vaihtoehdolta. Kaikki eivät ole käsitelleet arkistolähteitä yhtä armollisesti. Näytelmätekstissä Uuttu kuvailee etsineensä tietoa henkilöstä, joka ilahtui, kun häntä kutsuttiin Erikaksi, mutta jota kuvaillaan erinäisissä lähteissä vuoroin heikkomieliseksi ja kylähulluksi ja josta käytetään Erikan lisäksi vähintään yhtä usein aivan toista nimeä. Mikä siinä on, ettei historiallista henkilöä nähdä samalla tavalla yksilönä kuin nyt elävää? Miksi on hyväksyttävää määritellä arkistolähteisiin taltioitu elämä kylähullun elämäksi samalla, kun transihmisyyttä tai muita vastaavia liian moderneina pidettyjä sanoja kehotetaan välttämään? Näytelmän päähenkilö Erika eli 1900-luvun alussa: ei silloin puhuttu kylähulluistakaan, Uuttu huomauttaa.

Essee oli musta näytelmää vaikuttavampi lähinnä siksi, että Esko Olavin omaa ääntä päästiin kuulemaan vähän enemmän kuin Erikan. On vaikea edes käsittää, miten paljon rohkeutta ja itsetuntemusta on vaatinut ilman nykymaailmassa mahdollista vertaisverkostoa lausua raastuvanoikeudessa, että “vaikka hänen verensä vuodatettaisiin, niin vaatii hän oikeuttansa olla mies, koska hän tuntee, ettei ole täydellinen nainen” toisin kuin lääkäri on todistanut. No, ei oikeutta tietenkään tunnusteta, eikä kuukausien mittaisista tutkimusjaksosta tai sukulaisille lähetetyistä tungettelevista kyselylomakkeista lukeminen ole kivaa. Viimeisten sivujen jälkeen on kuitenkin sellainen olo, että on lukenut jotakin tärkeää, ja onneksi kirjassa on kuvattu myös pieniä onnen hetkiä, joissa päähenkilöt ovat esimerkiksi saaneet kirjeitä rakastetuiltaan tai tulleet kutsutuiksi itse valitsemillaan nimillä.

#KirjaMastodon #NikonKirjat #Lukeminen

Emil Santtu Uuttu: Huomioita nimestä

Jos jollain on jo #QueerLukuhaaste2025 menossa, sopii tämä ainakin kohtiin transfeminiinisyys, transmaskuliinisuus ja transhistoria (ja translukijan suositus, mutta siihen nyt menee kaikki mun suositukset).

Tunnustan: oon jotenkin hölmösti ajatellut, ettei suomalaista transhistoriaa varmaan juurikaan ole taltioitu, koska aihetta käsittelevää tietokirjallisuutta on niin vähän. Tietoa on saanut etsimällä etsiä, ja vaikken olekaan ite käynyt arkistoissa penkomassa, yllätyin Uutun kirjassa sen lähdeaineiston laajuudesta. Kirjassa on kaksi tekstiä, näytelmä ja essee, joiden päähenkilöt ovat todellisia. Molemmat ovat eläneet 1900-luvun alkupuolella, joten kirjassa kerrotaan tietenkin vain kirjoittajan tulkinta (ja sivutaan joitakin toisia), mutta etenkin esseen päähenkilöstä Esko Olavi Aarniosta on säilynyt häkellyttävän paljon tietoa: valokuvia, kirjeitä, satojen sivujen edestä potilaskertomuksia... Uuttu jakaa näistä kirjassaan vain osan, ja vaikka tavallaan houkuttaisi tietää enemmän, tuntuu kertomatta jättäminen ainoalta reilulta ja inhimilliseltä vaihtoehdolta. Kaikki eivät ole käsitelleet arkistolähteitä yhtä armollisesti. Näytelmätekstissä Uuttu kuvailee etsineensä tietoa henkilöstä, joka ilahtui, kun häntä kutsuttiin Erikaksi, mutta jota kuvaillaan erinäisissä lähteissä vuoroin heikkomieliseksi ja kylähulluksi ja josta käytetään Erikan lisäksi vähintään yhtä usein aivan toista nimeä. Mikä siinä on, ettei historiallista henkilöä nähdä samalla tavalla yksilönä kuin nyt elävää? Miksi on hyväksyttävää määritellä arkistolähteisiin taltioitu elämä kylähullun elämäksi samalla, kun transihmisyyttä tai muita vastaavia liian moderneina pidettyjä sanoja kehotetaan välttämään? Näytelmän päähenkilö Erika eli 1900-luvun alussa: ei silloin puhuttu kylähulluistakaan, Uuttu huomauttaa.

Essee oli musta näytelmää vaikuttavampi lähinnä siksi, että Esko Olavin omaa ääntä päästiin kuulemaan vähän enemmän kuin Erikan. On vaikea edes käsittää, miten paljon rohkeutta ja itsetuntemusta on vaatinut ilman nykymaailmassa mahdollista vertaisverkostoa lausua raastuvanoikeudessa, että “vaikka hänen verensä vuodatettaisiin, niin vaatii hän oikeuttansa olla mies, koska hän tuntee, ettei ole täydellinen nainen” toisin kuin lääkäri on todistanut. No, ei oikeutta tietenkään tunnusteta, eikä kuukausien mittaisista tutkimusjaksosta tai sukulaisille lähetetyistä tungettelevista kyselylomakkeista lukeminen ole kivaa. Viimeisten sivujen jälkeen on kuitenkin sellainen olo, että on lukenut jotakin tärkeää, ja onneksi kirjassa on kuvattu myös pieniä onnen hetkiä, joissa päähenkilöt ovat esimerkiksi saaneet kirjeitä rakastetuiltaan tai tulleet kutsutuiksi itse valitsemillaan nimillä.

#KirjaMastodon #NikonKirjat #Lukeminen