#kulttuuripäiväkirja — Public Fediverse posts

Huvila-teltta ei ole koskaan vielä pettänyt. Viimeisen vajaan viikon aikana olen käynyt Helsingin loppukesän illassa katsomassa kolme hyvin erilaista keikkaa, ja näistä kaikista Anoushka Shankar oli kaikista intensiivisin, suorastaan maaginen. Se pääsi sille harvinaiselle tasolle, jossa musiikki tempasi niin yleisön kuin soittajatkin siinä määrin mukaansa, että sinänsä omilla paikoillaan pysytelleiden soittajienkin näytti olevan välillä vaikea pysyä nahoissaan.

Sitar on vieraillut länsimaisessa musiikissa 1960-luvulta lähtien, ja silloin asialla usein tietenkin oli Anoushkan isä Ravi. Ravi Shankarkin teki länsimaisten muusikoiden kanssa erilaisia crossover-teoksia, mutta Anoushkan musiikissa on kyse jo jostain muusta kuin crossoverista tai "maailmanmusiikista". Sitarin soundi ja Shankarin ilmaisu tietenkin on aivan leimallisen intialainen, mutta Anoushka Shankarin musiikki ei kuulosta siltä, että tässä joku soittaa sitaria jazzbändin kanssa, vaan tämä on vain älyttömän ilmaisuvoimaista ja sävyiltään rikasta musiikkia, jossa kaikki tuntuu olevan kohdallaan juuri siten kuin pitääkin. Siis ehkä kuitenkin maailmanmusiikkia ilman päälleliimattua "maailmanmusiikin" leimaa.

Onnistuin ripeäjalkaisena saamaan teltan takaa myyntikojusta viimeisen täyden kolmen vinyylin setin Shankarin kiertueeltaan julkaisemia levyjä, jota moni muukin tuntui himoitsevan. Nämä eivät jää pelkästään levyhyllyyni pölyä keräämään.

#kulttuuripäiväkirja  #musiikki 

Huvila-teltta ei ole koskaan vielä pettänyt. Viimeisen vajaan viikon aikana olen käynyt Helsingin loppukesän illassa katsomassa kolme hyvin erilaista keikkaa, ja näistä kaikista Anoushka Shankar oli kaikista intensiivisin, suorastaan maaginen. Se pääsi sille harvinaiselle tasolle, jossa musiikki tempasi niin yleisön kuin soittajatkin siinä määrin mukaansa, että sinänsä omilla paikoillaan pysytelleiden soittajienkin näytti olevan välillä vaikea pysyä nahoissaan.

Sitar on vieraillut länsimaisessa musiikissa 1960-luvulta lähtien, ja silloin asialla usein tietenkin oli Anoushkan isä Ravi. Ravi Shankarkin teki länsimaisten muusikoiden kanssa erilaisia crossover-teoksia, mutta Anoushkan musiikissa on kyse jo jostain muusta kuin crossoverista tai "maailmanmusiikista". Sitarin soundi ja Shankarin ilmaisu tietenkin on aivan leimallisen intialainen, mutta Anoushka Shankarin musiikki ei kuulosta siltä, että tässä joku soittaa sitaria jazzbändin kanssa, vaan tämä on vain älyttömän ilmaisuvoimaista ja sävyiltään rikasta musiikkia, jossa kaikki tuntuu olevan kohdallaan juuri siten kuin pitääkin. Siis ehkä kuitenkin maailmanmusiikkia ilman päälleliimattua "maailmanmusiikin" leimaa.

Onnistuin ripeäjalkaisena saamaan teltan takaa myyntikojusta viimeisen täyden kolmen vinyylin setin Shankarin kiertueeltaan julkaisemia levyjä, jota moni muukin tuntui himoitsevan. Nämä eivät jää pelkästään levyhyllyyni pölyä keräämään.

#kulttuuripäiväkirja  #musiikki 

Näin Manic Street Preachersin elävänä edelisen kerran puoli elämää sitten Provinssirockissa vuonna 1999. Oasikset ja muut ysäribrittirockin suuruudet eivät tehneet koskana tehneet minuun mitenkään lähtemätöntä vaikutusta, mutta Manicsin kanssa vietin kyllä aikaa - se oli pohjimmiltaan aika konstailematonta rockia, sävyltään hieman melankolista asennemusiikkia, joka kuitenkin toistuvasti loisti listojen kärjessä ja kuuluu ehdottomana osana ysärin soundtrackiin. Yhtyeen lyriikoista en aina saanut täysin kiinni, mutta vähintäänkin niistä tarttui korvaan ja mieleen monia klassikoksi nousseita sisältäviä onelinereita.

Manics oli ja on myös häpeilemättömän poliittinen, mutta ei ollenkaan julistavalla tavalla. Se lauloi fasisteista jo ennen kuin ne olivat meilläkin hallituksessa, ja kysyi jo ysärillä että vieläkö meinaamme tämänkin sietää, sillä seuraavana samasta saavat kärsiä lapsemme.

Ja kyllähän me siedimme, Manics kiertää maailmaa neljättä vuosikymmentä, on vanhojenkin biisien kanssa ehkä aiempaakin ajankohtaisempi, mutta maailma sen kun paskeentuu. Mitenhän yhtye itse ajattelee, onkohan tällaisella yhteiskunnallisella asennemusalla vielä muuta funktiota kuin viritellä yleisön nostalgisia fiiliksiä? Nämä ovat vähän kuin taistelulauluja sellaisille taisteluille, joihin meidän sukupolvemme ei koskaan jaksanut kunnolla ryhtyä. Ja aivan, lapsien hommaksi taitaa jäädä tämän sotkun siivoaminen.

#kulttuuripäiväkirja 

Näin Manic Street Preachersin elävänä edelisen kerran puoli elämää sitten Provinssirockissa vuonna 1999. Oasikset ja muut ysäribrittirockin suuruudet eivät tehneet koskana tehneet minuun mitenkään lähtemätöntä vaikutusta, mutta Manicsin kanssa vietin kyllä aikaa - se oli pohjimmiltaan aika konstailematonta rockia, sävyltään hieman melankolista asennemusiikkia, joka kuitenkin toistuvasti loisti listojen kärjessä ja kuuluu ehdottomana osana ysärin soundtrackiin. Yhtyeen lyriikoista en aina saanut täysin kiinni, mutta vähintäänkin niistä tarttui korvaan ja mieleen monia klassikoksi nousseita sisältäviä onelinereita.

Manics oli ja on myös häpeilemättömän poliittinen, mutta ei ollenkaan julistavalla tavalla. Se lauloi fasisteista jo ennen kuin ne olivat meilläkin hallituksessa, ja kysyi jo ysärillä että vieläkö meinaamme tämänkin sietää, sillä seuraavana samasta saavat kärsiä lapsemme.

Ja kyllähän me siedimme, Manics kiertää maailmaa neljättä vuosikymmentä, on vanhojenkin biisien kanssa ehkä aiempaakin ajankohtaisempi, mutta maailma sen kun paskeentuu. Mitenhän yhtye itse ajattelee, onkohan tällaisella yhteiskunnallisella asennemusalla vielä muuta funktiota kuin viritellä yleisön nostalgisia fiiliksiä? Nämä ovat vähän kuin taistelulauluja sellaisille taisteluille, joihin meidän sukupolvemme ei koskaan jaksanut kunnolla ryhtyä. Ja aivan, lapsien hommaksi taitaa jäädä tämän sotkun siivoaminen.

#kulttuuripäiväkirja 

Näin Manic Street Preachersin elävänä edelisen kerran puoli elämää sitten Provinssirockissa vuonna 1999. Oasikset ja muut ysäribrittirockin suuruudet eivät tehneet koskana tehneet minuun mitenkään lähtemätöntä vaikutusta, mutta Manicsin kanssa vietin kyllä aikaa - se oli pohjimmiltaan aika konstailematonta rockia, sävyltään hieman melankolista asennemusiikkia, joka kuitenkin toistuvasti loisti listojen kärjessä ja kuuluu ehdottomana osana ysärin soundtrackiin. Yhtyeen lyriikoista en aina saanut täysin kiinni, mutta vähintäänkin niistä tarttui korvaan ja mieleen monia klassikoksi nousseita sisältäviä onelinereita.

Manics oli ja on myös häpeilemättömän poliittinen, mutta ei ollenkaan julistavalla tavalla. Se lauloi fasisteista jo ennen kuin ne olivat meilläkin hallituksessa, ja kysyi jo ysärillä että vieläkö meinaamme tämänkin sietää, sillä seuraavana samasta saavat kärsiä lapsemme.

Ja kyllähän me siedimme, Manics kiertää maailmaa neljättä vuosikymmentä, on vanhojenkin biisien kanssa ehkä aiempaakin ajankohtaisempi, mutta maailma sen kun paskeentuu. Mitenhän yhtye itse ajattelee, onkohan tällaisella yhteiskunnallisella asennemusalla vielä muuta funktiota kuin viritellä yleisön nostalgisia fiiliksiä? Nämä ovat vähän kuin taistelulauluja sellaisille taisteluille, joihin meidän sukupolvemme ei koskaan jaksanut kunnolla ryhtyä. Ja aivan, lapsien hommaksi taitaa jäädä tämän sotkun siivoaminen.

#kulttuuripäiväkirja 

Näin Manic Street Preachersin elävänä edelisen kerran puoli elämää sitten Provinssirockissa vuonna 1999. Oasikset ja muut ysäribrittirockin suuruudet eivät tehneet koskana tehneet minuun mitenkään lähtemätöntä vaikutusta, mutta Manicsin kanssa vietin kyllä aikaa - se oli pohjimmiltaan aika konstailematonta rockia, sävyltään hieman melankolista asennemusiikkia, joka kuitenkin toistuvasti loisti listojen kärjessä ja kuuluu ehdottomana osana ysärin soundtrackiin. Yhtyeen lyriikoista en aina saanut täysin kiinni, mutta vähintäänkin niistä tarttui korvaan ja mieleen monia klassikoksi nousseita sisältäviä onelinereita.

Manics oli ja on myös häpeilemättömän poliittinen, mutta ei ollenkaan julistavalla tavalla. Se lauloi fasisteista jo ennen kuin ne olivat meilläkin hallituksessa, ja kysyi jo ysärillä että vieläkö meinaamme tämänkin sietää, sillä seuraavana samasta saavat kärsiä lapsemme.

Ja kyllähän me siedimme, Manics kiertää maailmaa neljättä vuosikymmentä, on vanhojenkin biisien kanssa ehkä aiempaakin ajankohtaisempi, mutta maailma sen kun paskeentuu. Mitenhän yhtye itse ajattelee, onkohan tällaisella yhteiskunnallisella asennemusalla vielä muuta funktiota kuin viritellä yleisön nostalgisia fiiliksiä? Nämä ovat vähän kuin taistelulauluja sellaisille taisteluille, joihin meidän sukupolvemme ei koskaan jaksanut kunnolla ryhtyä. Ja aivan, lapsien hommaksi taitaa jäädä tämän sotkun siivoaminen.

#kulttuuripäiväkirja 

Messias-oratorio, Helsingin kamarikuoro ja Suomalainen barokkiorkesteri, 15.12.2024

Tämä oli se kohukonsertti, mikä yllätti Kirkkonummen opetusjohtajan uskonnollisella sisällöllään.Ja sitä tosiaan riitti, kolme ja puoli tuntia barokkituuttausta. Se Jeesuskin mainittiin suunnilleen kolmen tunnin ja viidentoista minuutin kohdalla, mutta hoksaavammalle oli kyllä aika selvää mistä esityksessä oli kyse.

Kolme ja puoli tuntia on paljon aikaa. Händel sävelsi tämän kuukaudessa. Tiivistäminen on taito, ja ehkä Händelin olisi kannattanut kuitenkin käyttää edes vähän enemmän aikaa sävellystyöhön jos sillä olisi luonnistunut ytimekkäämpi ilmaisu. Mutta kaipa tällainen runsaus kuuluu barokkityyliin. Ja onhan tämä kestostaan huolimatta ollut ensiesityksestään huolimatta valtavan suosittu teos.

Tekee kuitenkin helposti mieli verrata tätä Bachin oratorioihin, ja pakko todeta että ne uppoavat minuun kyllä ihan eri tavalla. Händelin Messiaasta puuttuu tarina: teksti on vain irrallisia jotenkin järjestyksessä eteneviä raamattusitaatteja, ja musiikki muutamia itsestäänselviä kohokohtia lukuun ottamatta aika perustavaraa, taitavaa mutta ei mitenkään erityisen mieleenpainuvaa. Bachin passioissa sen sijaan on tarina ja oikeiden runoilijoiden tekemiä tekstejä, ja jokainen sävel tuntuu tarkasti mietityltä. Bachin voisin ottaa autiolle saarelle, Händelin kanssa aika kävisi pitkäksi.

Helsingin kamarikuoro ja Suomalainen barokkiorkesteri hoitivat kyllä homman hienosti. Sointi varsinkin kuorolla kokonaisuudessaan oli upeaa.

#kulttuuripäiväkirja  #musiikki 

Messias-oratorio, Helsingin kamarikuoro ja Suomalainen barokkiorkesteri, 15.12.2024

Tämä oli se kohukonsertti, mikä yllätti Kirkkonummen opetusjohtajan uskonnollisella sisällöllään.Ja sitä tosiaan riitti, kolme ja puoli tuntia barokkituuttausta. Se Jeesuskin mainittiin suunnilleen kolmen tunnin ja viidentoista minuutin kohdalla, mutta hoksaavammalle oli kyllä aika selvää mistä esityksessä oli kyse.

Kolme ja puoli tuntia on paljon aikaa. Händel sävelsi tämän kuukaudessa. Tiivistäminen on taito, ja ehkä Händelin olisi kannattanut kuitenkin käyttää edes vähän enemmän aikaa sävellystyöhön jos sillä olisi luonnistunut ytimekkäämpi ilmaisu. Mutta kaipa tällainen runsaus kuuluu barokkityyliin. Ja onhan tämä kestostaan huolimatta ollut ensiesityksestään huolimatta valtavan suosittu teos.

Tekee kuitenkin helposti mieli verrata tätä Bachin oratorioihin, ja pakko todeta että ne uppoavat minuun kyllä ihan eri tavalla. Händelin Messiaasta puuttuu tarina: teksti on vain irrallisia jotenkin järjestyksessä eteneviä raamattusitaatteja, ja musiikki muutamia itsestäänselviä kohokohtia lukuun ottamatta aika perustavaraa, taitavaa mutta ei mitenkään erityisen mieleenpainuvaa. Bachin passioissa sen sijaan on tarina ja oikeiden runoilijoiden tekemiä tekstejä, ja jokainen sävel tuntuu tarkasti mietityltä. Bachin voisin ottaa autiolle saarelle, Händelin kanssa aika kävisi pitkäksi.

Helsingin kamarikuoro ja Suomalainen barokkiorkesteri hoitivat kyllä homman hienosti. Sointi varsinkin kuorolla kokonaisuudessaan oli upeaa.

#kulttuuripäiväkirja  #musiikki 

Messias-oratorio, Helsingin kamarikuoro ja Suomalainen barokkiorkesteri, 15.12.2024

Tämä oli se kohukonsertti, mikä yllätti Kirkkonummen opetusjohtajan uskonnollisella sisällöllään.Ja sitä tosiaan riitti, kolme ja puoli tuntia barokkituuttausta. Se Jeesuskin mainittiin suunnilleen kolmen tunnin ja viidentoista minuutin kohdalla, mutta hoksaavammalle oli kyllä aika selvää mistä esityksessä oli kyse.

Kolme ja puoli tuntia on paljon aikaa. Händel sävelsi tämän kuukaudessa. Tiivistäminen on taito, ja ehkä Händelin olisi kannattanut kuitenkin käyttää edes vähän enemmän aikaa sävellystyöhön jos sillä olisi luonnistunut ytimekkäämpi ilmaisu. Mutta kaipa tällainen runsaus kuuluu barokkityyliin. Ja onhan tämä kestostaan huolimatta ollut ensiesityksestään huolimatta valtavan suosittu teos.

Tekee kuitenkin helposti mieli verrata tätä Bachin oratorioihin, ja pakko todeta että ne uppoavat minuun kyllä ihan eri tavalla. Händelin Messiaasta puuttuu tarina: teksti on vain irrallisia jotenkin järjestyksessä eteneviä raamattusitaatteja, ja musiikki muutamia itsestäänselviä kohokohtia lukuun ottamatta aika perustavaraa, taitavaa mutta ei mitenkään erityisen mieleenpainuvaa. Bachin passioissa sen sijaan on tarina ja oikeiden runoilijoiden tekemiä tekstejä, ja jokainen sävel tuntuu tarkasti mietityltä. Bachin voisin ottaa autiolle saarelle, Händelin kanssa aika kävisi pitkäksi.

Helsingin kamarikuoro ja Suomalainen barokkiorkesteri hoitivat kyllä homman hienosti. Sointi varsinkin kuorolla kokonaisuudessaan oli upeaa.

#kulttuuripäiväkirja  #musiikki 

Messias-oratorio, Helsingin kamarikuoro ja Suomalainen barokkiorkesteri, 15.12.2024

Tämä oli se kohukonsertti, mikä yllätti Kirkkonummen opetusjohtajan uskonnollisella sisällöllään. Ja sitä tosiaan riitti, kolme ja puoli tuntia barokkituuttausta. Se Jeesuskin mainittiin suunnilleen kolmen tunnin ja viidentoista minuutin kohdalla, mutta hoksaavammalle oli kyllä jo aiemminkin aika selvää mistä esityksessä oli kyse.

Kolme ja puoli tuntia on paljon aikaa. Händel sävelsi tämän kuukaudessa. Tiivistäminen on taito, ja ehkä Händelin olisi kannattanut kuitenkin käyttää edes vähän enemmän aikaa sävellystyöhön jos sillä olisi luonnistunut ytimekkäämpi ilmaisu. Mutta kaipa tällainen runsaus kuuluu barokkityyliin. Ja onhan tämä kestostaan huolimatta ollut ensiesityksestään huolimatta valtavan suosittu teos.

Tekee kuitenkin helposti mieli verrata tätä Bachin oratorioihin, ja pakko todeta että ne uppoavat minuun kyllä ihan eri tavalla. Händelin Messiaasta puuttuu tarina: teksti on vain irrallisia jotenkin järjestyksessä eteneviä raamattusitaatteja, ja musiikki muutamia itsestäänselviä kohokohtia lukuun ottamatta aika perustavaraa, taitavaa mutta ei mitenkään erityisen mieleenpainuvaa. Bachin passioissa sen sijaan on tarina ja oikeiden runoilijoiden tekemiä tekstejä, ja jokainen sävel tuntuu tarkasti mietityltä. Bachin voisin ottaa autiolle saarelle, Händelin kanssa aika kävisi pitkäksi.

Helsingin kamarikuoro ja Suomalainen barokkiorkesteri hoitivat kyllä homman hienosti. Sointi varsinkin kuorolla kokonaisuudessaan oli upeaa.

#kulttuuripäiväkirja  #musiikki 

Pohjalaisia, Kansallisooppera 22.11.2024

Nyt oli ensi-illassa niin huikea ooppera, että kannattaa ostaa liput kun niitä vielä saa!

Ooppera on taidemuotona hyvin usein tuhlailevan runsas ja suurimuotoinen, ja sellaista oli toki tämäkin. Pohjalaisia kuitenkin välttää vanhempien oopperoiden erään rasittavimpiin kuuluvan piirteen: juonenkulun jumittumisen loputtomiin aarioihin ja elämää suuremmiksi kuvatuissa tunteissa vellomiseen. Pohjalaisissa juoni tuntuu peräti kulkevan.

Ei ole ihme, että tämä sata vuotta sitten ensimmäistä kertaa esitetty ooppera on saanut kansallisen klassikon aseman: pohjalaisia kansansävelmiä usein lainaava musiikki on helposti lähestyttävää, ja koko ajan myös tarinan kannalta relevanttia. Homma yksinkertaisesti toimii yhteen, ja koko tuotanto esiintyjineen ja lavastuksineen on ihan nappisuoritus!

Ennen kaikkea tämä kuitenkin on osuva tarina suomalaisuuden ydinominaisuuksista: oikeudentunnosta, itsekunnioituksesta ja siitä että vapautta puolustetaan vaikkapa henkensä uhalla. Lakien mukaan ollaan halukkaita elämään, mutta jos venäläistä valtaa edustava vallesmanni haluaa käyttää valtaansa lakienkin ohitse, sellaisen orjuuden ruoskan alle ei alistuta.

Pohjalaisuus on tässä pikemminkin symboli tietylle asenteelle, kuin pyrkimys tietyn suomalaisen heimon etnografiseen kuvaamiseen. Voi olla, että Pohjanmaalta tilausajolla saapuvat oopperaturistit pettyvät, sillä pohjalaisuuteen usein liittyvä itsekorostus ja pohjalaisuuden symbolit tästä puuttuvat - yleisön joukossa kyllä näki montakin jussipaitaa. Pikemminkin oopperan "pohjalaisuus" on jotain sellaista sinnikästä ja suoraselkäistä, jota on meissä kaikissa, samalla tavalla kuin mystisempi ja lyyrisempi "karjalaisuuskin".

Tämä on sellainen ooppera, jota on helppo suositella sellaisellekin, jonka ei muuten tule oopperassa käytyä. Leevi Madetojan musiikki sopii korvaan ja Paavo Westerbergin ohjaus toimii. Tulevissa näytöksissä näkyy yhä olevan hyvin lippuja jäljellä, mutta kun sana leviää, ei ehkä pitkään.

#ooppera  #kulttuuripäiväkirja  #pohjalaisia 

Pohjalaisia, Kansallisooppera 22.11.2024

Nyt oli ensi-illassa niin huikea ooppera, että kannattaa ostaa liput kun niitä vielä saa!

Ooppera on taidemuotona hyvin usein tuhlailevan runsas ja suurimuotoinen, ja sellaista oli toki tämäkin. Pohjalaisia kuitenkin välttää vanhempien oopperoiden erään rasittavimpiin kuuluvan piirteen: juonenkulun jumittumisen loputtomiin aarioihin ja elämää suuremmiksi kuvatuissa tunteissa vellomiseen. Pohjalaisissa juoni tuntuu peräti kulkevan.

Ei ole ihme, että tämä sata vuotta sitten ensimmäistä kertaa esitetty ooppera on saanut kansallisen klassikon aseman: pohjalaisia kansansävelmiä usein lainaava musiikki on helposti lähestyttävää, ja koko ajan myös tarinan kannalta relevanttia. Homma yksinkertaisesti toimii yhteen, ja koko tuotanto esiintyjineen ja lavastuksineen on ihan nappisuoritus!

Ennen kaikkea tämä kuitenkin on osuva tarina suomalaisuuden ydinominaisuuksista: oikeudentunnosta, itsekunnioituksesta ja siitä että vapautta puolustetaan vaikkapa henkensä uhalla. Lakien mukaan ollaan halukkaita elämään, mutta jos venäläistä valtaa edustava vallesmanni haluaa käyttää valtaansa lakienkin ohitse, sellaisen orjuuden ruoskan alle ei alistuta.

Pohjalaisuus on tässä pikemminkin symboli tietylle asenteelle, kuin pyrkimys tietyn suomalaisen heimon etnografiseen kuvaamiseen. Voi olla, että Pohjanmaalta tilausajolla saapuvat oopperaturistit pettyvät, sillä pohjalaisuuteen usein liittyvä itsekorostus ja pohjalaisuuden symbolit tästä puuttuvat - yleisön joukossa kyllä näki montakin jussipaitaa. Pikemminkin oopperan "pohjalaisuus" on jotain sellaista sinnikästä ja suoraselkäistä, jota on meissä kaikissa, samalla tavalla kuin mystisempi ja lyyrisempi "karjalaisuuskin".

Tämä on sellainen ooppera, jota on helppo suositella sellaisellekin, jonka ei muuten tule oopperassa käytyä. Leevi Madetojan musiikki sopii korvaan ja Paavo Westerbergin ohjaus toimii. Tulevissa näytöksissä näkyy yhä olevan hyvin lippuja jäljellä, mutta kun sana leviää, ei ehkä pitkään.

#ooppera  #kulttuuripäiväkirja  #pohjalaisia 

Pohjalaisia, Kansallisooppera 22.11.2024

Nyt oli ensi-illassa niin huikea ooppera, että kannattaa ostaa liput kun niitä vielä saa!

Ooppera on taidemuotona hyvin usein tuhlailevan runsas ja suurimuotoinen, ja sellaista oli toki tämäkin. Pohjalaisia kuitenkin välttää vanhempien oopperoiden erään rasittavimpiin kuuluvan piirteen: juonenkulun jumittumisen loputtomiin aarioihin ja elämää suuremmiksi kuvatuissa tunteissa vellomiseen. Pohjalaisissa juoni tuntuu peräti kulkevan.

Ei ole ihme, että tämä sata vuotta sitten ensimmäistä kertaa esitetty ooppera on saanut kansallisen klassikon aseman: pohjalaisia kansansävelmiä usein lainaava musiikki on helposti lähestyttävää, ja koko ajan myös tarinan kannalta relevanttia. Homma yksinkertaisesti toimii yhteen, ja koko tuotanto esiintyjineen ja lavastuksineen on ihan nappisuoritus!

Ennen kaikkea tämä kuitenkin on osuva tarina suomalaisuuden ydinominaisuuksista: oikeudentunnosta, itsekunnioituksesta ja siitä että vapautta puolustetaan vaikkapa henkensä uhalla. Lakien mukaan ollaan halukkaita elämään, mutta jos venäläistä valtaa edustava vallesmanni haluaa käyttää valtaansa lakienkin ohitse, sellaisen orjuuden ruoskan alle ei alistuta.

Pohjalaisuus on tässä pikemminkin symboli tietylle asenteelle, kuin pyrkimys tietyn suomalaisen heimon etnografiseen kuvaamiseen. Voi olla, että Pohjanmaalta tilausajolla saapuvat oopperaturistit pettyvät, sillä pohjalaisuuteen usein liittyvä itsekorostus ja pohjalaisuuden symbolit tästä puuttuvat - yleisön joukossa kyllä näki montakin jussipaitaa. Pikemminkin oopperan "pohjalaisuus" on jotain sellaista sinnikästä ja suoraselkäistä, jota on meissä kaikissa, samalla tavalla kuin mystisempi ja lyyrisempi "karjalaisuuskin".

Tämä on sellainen ooppera, jota on helppo suositella sellaisellekin, jonka ei muuten tule oopperassa käytyä. Leevi Madetojan musiikki sopii korvaan ja Paavo Westerbergin ohjaus toimii. Tulevissa näytöksissä näkyy yhä olevan hyvin lippuja jäljellä, mutta kun sana leviää, ei ehkä pitkään.

#ooppera  #kulttuuripäiväkirja  #pohjalaisia 

Pohjalaisia, Kansallisooppera 22.11.2024

Nyt oli ensi-illassa niin huikea ooppera, että kannattaa ostaa liput kun niitä vielä saa!

Ooppera on taidemuotona hyvin usein tuhlailevan runsas ja suurimuotoinen, ja sellaista oli toki tämäkin. Pohjalaisia kuitenkin välttää erään monien oopperoiden usein rasittavaksi käyvän piirteen: juonenkulun jumittumisen loputtomiin aarioihin ja elämää suuremmiksi kuvatuissa tunteissa vellomiseen. Pohjalaisissa juoni tuntuu peräti kulkevan.

Ei ole ihme, että tämä sata vuotta sitten ensimmäistä kertaa esitetty ooppera on saanut jonkinlaisen kansallisen klassikon aseman: pohjalaisia kansansävelmiä usein lainaava musiikki on helposti lähestyttävää, ja koko ajan myös tarinan kannalta relevanttia. Homma yksinkertaisesti toimii yhteen, ja koko tuotanto esiintyjineen ja lavastuksineen on ihan nappisuoritus!

Ennen kaikkea tämä kuitenkin on osuva tarina suomalaisuuden ydinominaisuuksista: oikeudentunnosta, itsekunnioituksesta ja siitä että vapautta puolustetaan vaikkapa henkensä uhalla. Lakien mukaan ollaan halukkaita elämään, mutta jos venäläistä valtaa edustava vallesmanni haluaa käyttää valtaansa lakienkin ohitse, sellaisen orjuuden ruoskan alle ei alistuta.

Pohjalaisuus on tässä pikemminkin symboli tietylle asenteelle, kuin pyrkimys tietyn suomalaisen heimon etnografiseen kuvaamiseen. Voi olla, että Pohjanmaalta tilausajolla saapuvat oopperaturistit pettyvät, sillä pohjalaisuuteen usein liittyvä itsekorostus ja pohjalaisuuden symbolit tästä puuttuvat - yleisön joukossa kyllä näki montakin jussipaitaa. Pikemminkin oopperan "pohjalaisuus" on jotain sellaista sinnikästä ja suoraselkäistä, jota on meissä kaikissa, samalla tavalla kuin mystisempi ja lyyrisempi "karjalaisuuskin".

Tämä on sellainen ooppera, jota on helppo suositella sellaisellekin, jonka ei muuten tule oopperassa käytyä. Leevi Madetojan musiikki sopii korvaan ja Paavo Westerbergin ohjaus toimii. Tulevissa näytöksissä näkyy yhä olevan hyvin lippuja jäljellä, mutta kun sana leviää, ei ehkä pitkään.

#ooppera  #kulttuuripäiväkirja  #pohjalaisia 

Earthrise, Alminsali 17.10.2024

Parin päivän takainen kulttuuripettymys Kansallisteatterissa vaati korjaussarjaa, ja sellaista lähdin hakemaan Oopperatalolta, jossa maailmanensi-illan sai Earthrise-niminen "ooppera". Jos Jäniksen vuosi oli Pulttibois-henkistä tyypittelyä, Earthrise oli lähtökohdiltaan selvästi korkeakulttuurisempi: esiintyjinä oli näyttelijä, laulaja, barokkiorkesteri ja kolme videoruutua, tyylilaji paikoin lähempänä esitelmää kuin teatteria. Tällä kertaa ehdin ottaa viskilasinkin (15,60€) varmuuden vuoksi jo ennen esitystä.

Earthrisessä laulanut Anni Elif Egecioglu oli äänenkäytöltään aivan huikea ja monipuolinen, mutta ennen kaikkea esityksessä tuntui olevan pointti ja se jätti jälkeensä myös ajatuksia, eikä pelkkiä fiiliksiä.

Ja yksi keskeinen pointti tuli ainakin tarinassa Vincentio (Galileon isä) Galileista, joka kammoksui polyfonista musiikkia, koska se ei sopinut kreikkalaisen filosofian ajatukseen puhtaasta musiikista. Taide, tiede ja todellisuus eivät kuitenkaan tyhjene teoriaan, vaan todellisuuden kuvaaminen - tehdään se sitten tieteen (jota edustaa Earthrisen päähenkilö Kepler) tai taiteen välityksellä - voi vaatia monen samaan aikaan vaikuttavan asian tai teeman yhtäaikaista kuvaamista. Ja koska maailman ongelmat ovat monimutkaisia ja ristiinkytkeytyneitä, tarvitaan myös taidetta, joka ei ole helppoa, itsestäänselvää, valmiiksinaurettua, vaan toisinaan myös vaikeaa, vaativaa, polyfonista, jännitteistä.

Jos Jäniksen vuosi oli lähestymistavaltaan postmoderni, Earthrise oli pikemminkin metamoderni: barokkiorkesterin musiikki ja keskiaikaisten tieteentekijöiden ajatukset keskustelivat siinä sujuvasti ilmastokriisistä.

On hyvä että on puskahuumoria, mutta vielä parempi että on tällaista muutakin!

#earthrise  #ooppera  #kulttuuripäiväkirja 

Earthrise, Alminsali 17.10.2024

Parin päivän takainen kulttuuripettymys Kansallisteatterissa vaati korjaussarjaa, ja sellaista lähdin hakemaan Oopperatalolta, jossa maailmanensi-illan sai Earthrise-niminen "ooppera". Jos Jäniksen vuosi oli Pulttibois-henkistä tyypittelyä, Earthrise oli lähtökohdiltaan selvästi korkeakulttuurisempi: esiintyjinä oli näyttelijä, laulaja, barokkiorkesteri ja kolme videoruutua, tyylilaji paikoin lähempänä esitelmää kuin teatteria. Tällä kertaa ehdin ottaa viskilasinkin (15,60€) varmuuden vuoksi jo ennen esitystä.

Earthrisessä laulanut Anni Elif Egecioglu oli äänenkäytöltään aivan huikea ja monipuolinen, mutta ennen kaikkea esityksessä tuntui olevan pointti ja se jätti jälkeensä myös ajatuksia, eikä pelkkiä fiiliksiä.

Ja yksi keskeinen pointti tuli ainakin tarinassa Vincentio (Galileon isä) Galileista, joka kammoksui polyfonista musiikkia, koska se ei sopinut kreikkalaisen filosofian ajatukseen puhtaasta musiikista. Taide, tiede ja todellisuus eivät kuitenkaan tyhjene teoriaan, vaan todellisuuden kuvaaminen - tehdään se sitten tieteen (jota edustaa Earthrisen päähenkilö Kepler) tai taiteen välityksellä - voi vaatia monen samaan aikaan vaikuttavan asian tai teeman yhtäaikaista kuvaamista. Ja koska maailman ongelmat ovat monimutkaisia ja ristiinkytkeytyneitä, tarvitaan myös taidetta, joka ei ole helppoa, itsestäänselvää, valmiiksinaurettua, vaan toisinaan myös vaikeaa, vaativaa, polyfonista, jännitteistä.

Jos Jäniksen vuosi oli lähestymistavaltaan postmoderni, Earthrise oli pikemminkin metamoderni: barokkiorkesterin musiikki ja keskiaikaisten tieteentekijöiden ajatukset keskustelivat siinä sujuvasti ilmastokriisistä.

On hyvä että on puskahuumoria, mutta vielä parempi että on tällaista muutakin!

#earthrise  #ooppera  #kulttuuripäiväkirja 

Earthrise, Alminsali 17.10.2024

Parin päivän takainen kulttuuripettymys Kansallisteatterissa vaati korjaussarjaa, ja sellaista lähdin hakemaan Oopperatalolta, jossa maailmanensi-illan sai Earthrise-niminen "ooppera". Jos Jäniksen vuosi oli Pulttibois-henkistä tyypittelyä, Earthrise oli lähtökohdiltaan selvästi korkeakulttuurisempi: esiintyjinä oli näyttelijä, laulaja, barokkiorkesteri ja kolme videoruutua, tyylilaji paikoin lähempänä esitelmää kuin teatteria. Tällä kertaa ehdin ottaa viskilasinkin (15,60€) varmuuden vuoksi jo ennen esitystä.

Earthrisessä laulanut Anni Elif Egecioglu oli äänenkäytöltään aivan huikea ja monipuolinen, mutta ennen kaikkea esityksessä tuntui olevan pointti ja se jätti jälkeensä myös ajatuksia, eikä pelkkiä fiiliksiä.

Ja yksi keskeinen pointti tuli ainakin tarinassa Vincentio (Galileon isä) Galileista, joka kammoksui polyfonista musiikkia, koska se ei sopinut kreikkalaisen filosofian ajatukseen puhtaasta musiikista. Taide, tiede ja todellisuus eivät kuitenkaan tyhjene teoriaan, vaan todellisuuden kuvaaminen - tehdään se sitten tieteen (jota edustaa Earthrisen päähenkilö Kepler) tai taiteen välityksellä - voi vaatia monen samaan aikaan vaikuttavan asian tai teeman yhtäaikaista kuvaamista. Ja koska maailman ongelmat ovat monimutkaisia ja ristiinkytkeytyneitä, tarvitaan myös taidetta, joka ei ole helppoa, itsestäänselvää, valmiiksinaurettua, vaan toisinaan myös vaikeaa, vaativaa, polyfonista, jännitteistä.

Jos Jäniksen vuosi oli lähestymistavaltaan postmoderni, Earthrise oli pikemminkin metamoderni: barokkiorkesterin musiikki ja keskiaikaisten tieteentekijöiden ajatukset keskustelivat siinä sujuvasti ilmastokriisistä.

On hyvä että on puskahuumoria, mutta vielä parempi että on tällaista muutakin!

#earthrise  #ooppera  #kulttuuripäiväkirja 

Earthrise, Alminsali 17.10.2024

Parin päivän takainen kulttuuripettymys Kansallisteatterissa vaati korjaussarjaa, ja sellaista lähdin hakemaan Oopperatalolta, jossa maailmanensi-illan sai Earthrise-niminen "ooppera". Jos Jäniksen vuosi haki innoituksensa kesäteatterista, Earthrise oli lähtökohdiltaan selvästi korkeakulttuurisempi: esiintyjinä oli näyttelijä, laulaja, barokkiorkesteri ja kolme videoruutua, tyylilaji paikoin lähempänä esitelmää kuin teatteria. Tällä kertaa ehdin ottaa viskilasinkin (15,60€) varmuuden vuoksi jo ennen esitystä.

Earthrisessä laulanut Anni Elif Egecioglu oli äänenkäytöltään aivan huikea ja monipuolinen, mutta ennen kaikkea esityksessä tuntui olevan pointti ja se jätti jälkeensä myös ajatuksia, eikä pelkkiä fiiliksiä.

Ja yksi keskeinen pointti tuli ainakin tarinassa Vincentio (Galileon isä) Galileista, joka kammoksui polyfonista musiikkia, koska se ei sopinut kreikkalaisen filosofian ajatukseen puhtaasta musiikista. Taide, tiede ja todellisuus eivät kuitenkaan tyhjene teoriaan, vaan todellisuuden kuvaaminen - tehdään se sitten tieteen (jota edustaa Earthrisen päähenkilö Kepler) tai taiteen välityksellä - voi vaatia monen samaan aikaan vaikuttavan asian tai teeman yhtäaikaista kuvaamista. Ja koska maailman ongelmat ovat monimutkaisia ja ristiinkytkeytyneitä, tarvitaan myös taidetta, joka ei ole helppoa, itsestäänselvää, valmiiksinaurettua, vaan toisinaan myös vaikeaa, vaativaa, polyfonista, jännitteistä.

Jos Jäniksen vuosi oli lähestymistavaltaan postmoderni, Earthrise oli pikemminkin metamoderni: barokkiorkesterin musiikki ja keskiaikaisten tieteentekijöiden ajatukset keskustelivat siinä sujuvasti ilmastokriisistä.

On hyvä että on puskahuumoria, mutta vielä parempi että on tällaista muutakin!

#earthrise  #ooppera  #kulttuuripäiväkirja 

Mansikkapaikka, Kansallisteatteri, 28.8.2024

⭐⭐

Yleensä teatteriesityksen jälkeen on ravittu olo, vaikka esitys ei nyt olisi osoittautunut mitenkään erityisen loistokkaaksi. Kansallisteatterin Mansikkapaikan jälkeen olo oli pikemminkin läkähtynyt.

Sofi Oksasen kirjoittama näytelmä on kuin joutuisi kuuntelemaan tuttavaa, jonka kanssa ei sinänsä ole asioista kovin eri mieltä, mutta joka siitä huolimatta huutaa tavatessa paatoksellisesti kaikesta siitä pahuudesta, jota maailmassa on havainnut, ja josta jokainen asioita yhtään seurannut on joka tapauksessa joka kipeän tietoinen.

Näytelmän aihepiirihän on ajankohtainen: Venäjä on näytelmässäkin hyökännyt Ukrainaan, sortaa omassa maassaan vähemmistöjä ja paasaa televisiokanavillaan kansalaisilleen vainoharhaista propagandaa. Sofi Oksasen käsikirjoituksessa ja Mika Myllyahon ohjauksessa tästä kaikesta kerrotaan kuitenkin niin sormella osoitellen ja vailla mitään sävyjä, että näytelmä itsessäänkin tuntuu ajoittain kuin kylmän sodan ajan tökeröimmältä propagandalta — varsinkin siinä miten venäläiset roolihahmot – mengelemäinen psykiatri ja omahyväisen hedonistinen uusrikas moskovalaistäti – kuvataan vain kertakaikkisen vastenmielisiksi ja aivan tarpeettoman stereotyyppisiksi.

Näyttämöllepanossakaan ei ole mitään erityisen mainittavaa, Hesari ihan oikeutetusti omassa kritiikissään kuvaa sitä ihan oikeutetusti "museaaliseksi puheteatteriksi".

Aiheet – Venäjän hyökkäyssota ja räikeä propaganda, seksuaalivähemmistöjen sorto ja eheytyshoidot, suomalaiseen marjabisnekseen liittyvä ihmiskauppa ja korruptio – ovat sinällään ajankohtaisia, tosia ja tärkeitä, mutta tämä ei nyt tuo niiden käsittelyyn mitään sellaista tasoa, jonka takia niitä kannattaisi käsitellä juuri tämän näytelmän kautta.

Tämä ei nyt ollut oikein onnistunut.

#kansallisteatteri  #kulttuuripäiväkirja 

Mansikkapaikka, Kansallisteatteri, 28.8.2024

⭐⭐

Yleensä teatteriesityksen jälkeen on ravittu olo, vaikka esitys ei nyt olisi osoittautunut mitenkään erityisen loistokkaaksi. Kansallisteatterin Mansikkapaikan jälkeen olo oli pikemminkin läkähtynyt.

Sofi Oksasen kirjoittama näytelmä on kuin joutuisi kuuntelemaan tuttavaa, jonka kanssa ei sinänsä ole asioista kovin eri mieltä, mutta joka siitä huolimatta huutaa tavatessa paatoksellisesti kaikesta siitä pahuudesta, jota maailmassa on havainnut, ja josta jokainen asioita yhtään seurannut on joka tapauksessa joka kipeän tietoinen.

Näytelmän aihepiirihän on ajankohtainen: Venäjä on näytelmässäkin hyökännyt Ukrainaan, sortaa omassa maassaan vähemmistöjä ja paasaa televisiokanavillaan kansalaisilleen vainoharhaista propagandaa. Sofi Oksasen käsikirjoituksessa ja Mika Myllyahon ohjauksessa tästä kaikesta kerrotaan kuitenkin niin sormella osoitellen ja vailla mitään sävyjä, että näytelmä itsessäänkin tuntuu ajoittain kuin kylmän sodan ajan tökeröimmältä propagandalta — varsinkin siinä miten venäläiset roolihahmot – mengelemäinen psykiatri ja omahyväisen hedonistinen uusrikas moskovalaistäti – kuvataan vain kertakaikkisen vastenmielisiksi ja aivan tarpeettoman stereotyyppisiksi.

Näyttämöllepanossakaan ei ole mitään erityisen mainittavaa, Hesari ihan oikeutetusti omassa kritiikissään kuvaa sitä ihan oikeutetusti "museaaliseksi puheteatteriksi".

Aiheet – Venäjän hyökkäyssota ja räikeä propaganda, seksuaalivähemmistöjen sorto ja eheytyshoidot, suomalaiseen marjabisnekseen liittyvä ihmiskauppa ja korruptio – ovat sinällään ajankohtaisia, tosia ja tärkeitä, mutta tämä ei nyt tuo niiden käsittelyyn mitään sellaista tasoa, jonka takia niitä kannattaisi käsitellä juuri tämän näytelmän kautta.

Tämä ei nyt ollut oikein onnistunut.

#kansallisteatteri  #kulttuuripäiväkirja 

Mansikkapaikka, Kansallisteatteri, 28.8.2024

⭐⭐

Yleensä teatteriesityksen jälkeen on ravittu olo, vaikka esitys ei nyt olisi osoittautunut mitenkään erityisen loistokkaaksi. Kansallisteatterin Mansikkapaikan jälkeen olo oli pikemminkin läkähtynyt.

Sofi Oksasen kirjoittama näytelmä on kuin joutuisi kuuntelemaan tuttavaa, jonka kanssa ei sinänsä ole asioista kovin eri mieltä, mutta joka siitä huolimatta huutaa tavatessa paatoksellisesti kaikesta siitä pahuudesta, jota maailmassa on havainnut, ja josta jokainen asioita yhtään seurannut on joka tapauksessa joka kipeän tietoinen.

Näytelmän aihepiirihän on ajankohtainen: Venäjä on näytelmässäkin hyökännyt Ukrainaan, sortaa omassa maassaan vähemmistöjä ja paasaa televisiokanavillaan kansalaisilleen vainoharhaista propagandaa. Sofi Oksasen käsikirjoituksessa ja Mika Myllyahon ohjauksessa tästä kaikesta kerrotaan kuitenkin niin sormella osoitellen ja vailla mitään sävyjä, että näytelmä itsessäänkin tuntuu ajoittain kuin kylmän sodan ajan tökeröimmältä propagandalta — varsinkin siinä miten venäläiset roolihahmot – mengelemäinen psykiatri ja omahyväisen hedonistinen uusrikas moskovalaistäti – kuvataan vain kertakaikkisen vastenmielisiksi ja aivan tarpeettoman stereotyyppisiksi.

Näyttämöllepanossakaan ei ole mitään erityisen mainittavaa, Hesari ihan oikeutetusti omassa kritiikissään kuvaa sitä ihan oikeutetusti "museaaliseksi puheteatteriksi".

Aiheet – Venäjän hyökkäyssota ja räikeä propaganda, seksuaalivähemmistöjen sorto ja eheytyshoidot, suomalaiseen marjabisnekseen liittyvä ihmiskauppa ja korruptio – ovat sinällään ajankohtaisia, tosia ja tärkeitä, mutta tämä ei nyt tuo niiden käsittelyyn mitään sellaista tasoa, jonka takia niitä kannattaisi käsitellä juuri tämän näytelmän kautta.

Tämä ei nyt ollut oikein onnistunut.

#kansallisteatteri  #kulttuuripäiväkirja 

Mansikkapaikka, Kansallisteatteri, 28.8.2024

⭐⭐

Yleensä teatteriesityksen jälkeen on ravittu olo, vaikka esitys ei nyt olisi osoittautunut mitenkään erityisen loistokkaaksi. Kansallisteatterin Mansikkapaikan jälkeen olo oli pikemminkin läkähtynyt.

Sofi Oksasen kirjoittama näytelmä on kuin joutuisi kuuntelemaan tuttavaa, jonka kanssa ei sinänsä ole asioista kovin eri mieltä, mutta joka siitä huolimatta huutaa tavatessa paatoksellisesti kaikesta siitä pahuudesta, jota maailmassa on havainnut, ja josta jokainen asioita yhtään seurannut on joka tapauksessa joka kipeän tietoinen.

Näytelmän aihepiirihän on ajankohtainen: Venäjä on näytelmässäkin hyökännyt Ukrainaan, sortaa omassa maassaan vähemmistöjä ja paasaa televisiokanavillaan kansalaisilleen vainoharhaista propagandaa. Sofi Oksasen käsikirjoituksessa ja Mika Myllyahon ohjauksessa tästä kaikesta kerrotaan kuitenkin niin sormella osoitellen ja vailla mitään sävyjä, että näytelmä itsessäänkin tuntuu ajoittain kuin kylmän sodan ajan tökeröimmältä propagandalta — varsinkin siinä miten venäläiset roolihahmot – mengelemäinen psykiatri ja omahyväisen hedonistinen uusrikas moskovalaistäti – kuvataan vain kertakaikkisen vastenmielisiksi ja aivan tarpeettoman stereotyyppisiksi.

Näyttämöllepanossakaan ei ole mitään erityisen mainittavaa, Hesari omassa kritiikissään kuvaa sitä ihan oikeutetusti "museaaliseksi puheteatteriksi".

Aiheet – Venäjän hyökkäyssota ja räikeä propaganda, seksuaalivähemmistöjen sorto ja eheytyshoidot, suomalaiseen marjabisnekseen liittyvä ihmiskauppa ja korruptio – ovat sinällään ajankohtaisia, tosia ja tärkeitä, mutta tämä ei nyt tuo niiden käsittelyyn mitään sellaista tasoa, jonka takia niitä kannattaisi käsitellä juuri tämän näytelmän kautta.

Tämä ei nyt ollut oikein onnistunut.

#kansallisteatteri  #kulttuuripäiväkirja