Brandon Sanderson - Alloy of Law ja miksi pyssysankarit yhtäkkiä tökkivät?
Luin joskus reilut 8 vuotta sitten ensimmäisen Mistborn-trilogian ja pidin siitä aivan kauheasti. Sekä kiinnostava magiasysteemi, maailma, että hahmot imaisivat sisäänsä. Jostain syystä en kuitenkaan halunnut siinä vaiheessa tarttua myöhempiin Mistborn-kirjoihin ja kun Stormlight Archive ei oikein lähtenyt, Sandersonin lukeminen sitten jäi.
Tässä välissä on tullut kuitenkin seurattua herran tekemisiä ja erityisesti YouTube-kanavaa ja päätin sitten vihdoin tarttua tähän seuraavaan Mistborn-kirjaan. Kun koko teos tuli imaistua n. viikossa, mikä on mulle todella nopeasti, liene voinee sanoa, että olihan tämäkin ihan mukaansatempaavaa proosaa, joskin melko kaavamaista (mikä ei sinänsä ole välttämättä huono puoli).
Muttamutta.
Jokin kirjan villi länsi-henkisen pyssysankarin ihannoinnissa kuitenkin ärsytti. Kirjan päähenkilö on lopulta hyvin perinteinen puhdasotsainen lainvalvoja, rikkaan taustansa vuoksi hyvin jopa Batman-tyylinen hahmo, mutta se, että rikollisten teloittamista ilman minkäänlaista oikeaa valtuutusta saati oikeudenkäyntiä ei millään tavalla kyseenalaistettu ei vain oikein istu mun pirtaan tässä ajassa ja paikassa. Toisaalta samaa meininkiä on ollut maailmansivu, eikä se ole ennenkään häirinnyt, mutta taas sitten nykyisin jopa ison rahan supersankariviihde on herännyt ottamaan tähän kantaa, niin jotenkin odottaisi että niinkin hyvin genrensä tunteva kirjailja kuin Sanderson osaisi näitä konventioita vähän kriittisemmin katsoa.
Toinen, ehkä vähän tähän liittyväkin tekijä, oli kirjan todella amerikkalainen fiilis. Ei varmaan pitäisi pettyä, että amerikkalaisen kirjailijan kirja tuntuu amerikkalaiselta, mutta mielestäni ekasta Mistborn-trilogiasta ei jäänyt samaa tunnetta.
No, seuraavaksi sitten romantasiaa ja sen jälkeen paluu pitkästä aikaa China Mievillen pariin.
#kirjat #kirjamastodon
