#leffaviikko — Public Fediverse posts

On ollut niin haipakkaa, että kaksi edellistä #leffaviikko raporttia jäi väliin! Nyt oli iso kuppi kahvia nenän edessä ja alle tunti aikaa ennen palaveria, joten:

Viikko 14: itse asiassa aiemmin mainittu Dead Lover voisi olla, mutta nostetaan sen sijaan: Mies tältä tähdeltä (1958) (1/3)

Tämäkin Reginassa. Suomalainen suht brutaali kuvaus alkoholismista muistuttaa paljon jenkkiläistä The Lost Weekendiä (1945), mutta kun TLW kerran on todella hyvä, niin miksipä tämäkin ei olisi.

#ElävätKummat

On ollut niin haipakkaa, että kaksi edellistä #leffaviikko raporttia jäi väliin! Nyt oli iso kuppi kahvia nenän edessä ja alle tunti aikaa ennen palaveria, joten:

Viikko 13: Utószezon (Late Season, 1967) (1/2)

Kavin näytöksiä Zoltán Fábri -sarjassa. Visuaalisen kikkailun osalta vähän rasittava (yllättäviä still-kuvia ja pikakelauksia), mutta muuten erinomainen yhdistelmä hupsua ja painajaismaista.

#ElävätKummat

Tämäkin viikko lähestyy jo loppuaan ja edellinen #leffaviikko jäi käsittelemättä. Sen voittakoon Reginassa nähty Orson Wellesin Macbeth (1948).

En ole missään määrin näiden Shakespearen kuninkuusjuonittelujen fani, mutta Macbeth vaikuttaa tarinana niistä kiinnostavimmalta. Tässä Welles menee myös tunnelma ja visuaalisuus edellä: Macbethin maailma on todella ankea ja synkkä, keinotekoinen, painajaismainen. Restauroitu filmikopio korostaa tätä. (1/2)

#ElävätKummat

Viime #leffaviikko oli vähän keskinkertainen. Neljään tähteen ylsi ainoastaan Cine Aasiassa nähty, ihan kiehtova Teki Cometh (2024).

Vanha ranskalaisen kirjallisuuden tutkija asuu leskenä suuressa talossaan, työstää artikkelia ja ottaa vastaan säännöllisiä vieraita – erityisesti vanhoja tuttuja yliopistolta. Ehkä? Kumma hivuttautuu mukaan pieninä paloina: ensin alkavat spämmiä muistuttavat sähköpostit, joissa varoitetaan "vihollisen lähestymisestä". (1/2)

#ElävätKummat

Viime #leffaviikko: jaetun voiton saavat Andrzej Zulawskin La Note bleue (The Blue Note, 1991) ja Tatjana Lioznovan Tri topolya na Plyushchikhe (Three Poplars on Plyuschikha Street, 1968).

Kaksi sen verran erilaista elokuvaa, ettei niiden väliltä ole mielekästä valita. Villi ranskalaisen rappioromanttinen henkilökuva säveltäjä Chopinista vs. katkeranherttainen neukkudraama maalaisrouvan kaupunkivierailusta! (1/3)

#ElävätKummat

Viime #leffaviikko: nostona Anita – Dances of Vice (1987), monenlaisia rekisterejä yhdistävä kertomus 1900-luvun alun Saksaa kohahduttaneesta boheemista tanssijasta Anita Berberistä.

Rosa von Praunheimin teoksessa on kaksi tasoa: Mustavalkoisessa nykyhetkessä mielisairaalaan joutuva vanha nainen uskoo olevansa Berber, kun taas räiskyvällä 1920-luvulla käydään läpi Berberin omaa (varhain päättynyttä) elämää. Nämä tasot tietysti kommunikoivat, heijastuvat, kamppailevat. (1/3) #ElävätKummat

Ai, viime #leffaviikko. Kattauksessa oli esim. klassikko-slapstick The Lady Eve (1941), mutta nostetaan kärkeen ranskiskauhu The Vourdalak (2023). Hillitöntä menoa, ilahduttavaa nukkehahmon käyttöä puistatuskoomisten efektien luomiseksi, eikä CGI-scheisseä!

Hupsu aatelismies vaeltelee Itä-Euroopassa ja törmää farmille, jossa kaikki menee äkkiä pieleen vampyyrimaisen kansanperinnepedon ottaessa ihmisiä valtaansa. Vourdalakin twist on se, että vampyyri himoaa uhrin läheisiä. (1/2)

#ElävätKummat

Taas vierähti #leffaviikko, kohokohtana holtiton ranskalainen taidekauhu Litan (1982), jossa ei ole käytännössä mitään järkeä. Siksi Litan edustaa myöhäissurrealismin kärkikastia. (1/2)

Pariskunta viettää aikaa karnevaalia juhlivassa kylässä. Nainen näkee absurdissa unessa miehensä kuoleman. Sitten hän herää, ja kaikki muuttuu monta kertaa sekavammaksi: kyläläiset alkavat häiriökäyttäytyä, kaaos leviää, raatoja kasautuu, vedessä on jotain vialla, tuonpuoleisen raja falskaa.

#ElävätKummat

Hiljaisempi #leffaviikko, jonka kruunasi Tom Waits -live Big Time (1988). Joka keikkataltiointia en leffoihin laskisi, mutta tämä on niin huolella ohjattu ja visuaalisesti iskevä, vähän kuin Stop Making Sense, että kyse on perin elokuvallisesti kerronnasta.

Tomppa on ristiriitaisen jenkkipsyyken ruumiillistuma, välillä murheellinen pianisti ja välillä painajaisten kaupparatsu. Värien ja valojen kontrastit ovat yhtä rankkoja. Karnevalismia parhaasta päästä, yhden miehen brändi. #ElävätKummat

#leffaviikko jaettu voitto kahdelle 70-luvun italolle: Lina Wertmüllerin Pasqualino Settebellezze (Seven Beauties, 1975) ja Damiano Damianin Io ho paura (I Am Afraid, 1977). (1/2)

Wertmüller on taas raju ohjatessaan misogynistisen päähenkilöäijän ilotalosta murhaamisen, mielisairaalan ja sodan kautta natsien keskitysleirille. Synkkää virnuilua ja kieroa huumoria (mm. piereskelevän ruumiin hävitys), mutta keskitysleirimeno on puhtaan nihilististä. Äärimmäinen tapaus. Ne toimivat. #ElävätKummat

Ed. #leffaviikko, paras filmi! (1/2)

Kunnian saa Reginassa nähty Living in Oblivion (1995), suomennettuna aikakaudelle ominaisesti ”Hei, kamera käy!”. Kipeähkö metaelokuva jossa Steve Buscemi kumppaneineen yrittää kuvata vaikeita kohtauksia minibudjetin leffaansa. Todellisuuden tasot nyrjähtävät pariin kertaan ”melkein mutta eivät ihan” kunnolla, vähän proto- Charlie Kaufmania (tai Satoshi Konia). Kyseessä on silti ensisijaisesti hauska sekoilu eikä mikään erityinen älykköelokuva. #ElävätKummat

(1/2) Viikon leffa tiedoksenne! No, torstai-illan spontaani Blue Velvet se varmaan olisi (ei vieläkään suosikkejani mutta keskeinen osa elokuvahistoriaa mullistanutta visiota toki), mutta nostetaan mieluummin: Shame (1988). Löytyy Primestä.

Tämä katsottiin äsken osana mysteerileffapäiväämme. "Nainen saapuu pikkukylään jossa miehet ovat sikoja" -homma Ausseista. Tämmöinehän voisi kääntyä milloin vain vaivatta eksploitaatioksi.

#ElävätKummat #leffaviikko

Viikon elokuva: Kiyoshi Kurosawan Chime (2024). 1/2

Kurosawa on tehnyt kaikenlaista: joskus neroutta, joskus sentimentaalista kökköä. On mukavaa, että hän palasi ainakin 45 minuutin mitassa itselleen ominaiseen lajiin, kauhuun. Kurosawahan oli ysärillä ratkaiseva tekijä J-Horrorin uudessa aallossa "yhteiskuntakauhullaan", jonka upeimpia tuotoksia on Pulse vuodelta 2001. Sellainen just hyvä kollektiivinen suistuminen mielettömyyteen on kyllä laajempi japanilaisjuttu!

#ElävätKummat #leffaviikko

Otan tavaksi raportoida viikon parhaan leffan someihini. Nyt se oli eilen Kino Reginassa nähty Pessi ja Illusia (1984).

Vaikuttava sotaisa satu moninaisine tasoineen ja räikeine vastakohtaisuuksineen! Hämähäkkiä esittävä Jorma Uotinen = powerhouse. Jäin kyllä miettimään, miten teatterissa olleet nuorimman polven edustajat suhtautuivat aika rankkaan kamaan. No, varmaan samassa iässä katsoin vähemmän satumaisia teurastuksia. Vahva avaus suomalaisilta tälle vuodelle. #ElävätKummat #leffaviikko