#elokuvamastodon — Public Fediverse posts

Teemu Nikin ”100 litraa sahtia” (2024):n merkillepantavimmaksi seikaksi jää yhteistyö italialaisten kanssa musiikin saralla. Elina Knihtilä ja Pirjo Lonka ovat tietenkin vastaansanomattomia, mutta ilman heitä tämä kesäteatterimainen palikkadraamasekoilu olisi raastava lusittava. Vakavoitua haluttaisiin, mutta ohuet puskafarssihenkilöt eivät millään pysty nousemaan viimeisen puolituntisen vaatimalle tasolle.

Naisten alkoholismia käsiteltäköön taitavammin, oli komediaa tai ei, ollaan böndellä tai ei. Tsehovinpyssykin on tuskastuttavan simppeli.

Röyhkeä rajanylitys Sysmästä Alholan puolelle olisi tehnyt tälle hyvää. ★★½

#Elokuva
#ElokuvaMastodon

Yorgos LanthimosIn ”Bugonia” (2025) jätti päällimmäiseksi ajatuksen ”Tällainenkin elokuva on hyvä olla 2020-luvulla”.

Ei sitä kannata monin lausein tässä käsitellä, koska pohdinta elokuvasta ja ohjaajaan kohdistuvista odotuksista spoilaa hyvin herkästi. Tyydyn toteamaan, että Emma Stone ja Jesse Plemons säihkyvät jälleen. Ja että Lanthimos on kyllä melkoinen tekijämies: tällä kertaa ilmassa on jopa hitchcockin tuoksua. Ja taitava rytmiikka takaa kahden tunnin solahtavuuden.

Vaikkei hyllyyni, eikä varmaan uusintakatseluunikaan päädy, suosittelen. Bugonia kertoo monista asioista. ★★★½

#Elokuva
#ElokuvaMastodon

Kirjaston videohyllyltä pomppasivat silmille Nicolas Cage ja Ron Perlman, joten pitihän tuo ”The Retirement Plan” (2023) vahdata kun ilimatteeks sai.

Tämä oli täysin odotetunlainen kattaus: kepeää, trooppitietoista em. janttereiden varassa soljuvaa palkkatappajahöttöä. Eikä nilkkeilevää Jackie Earle Haleytakaan henno jättää kunniamaininnatta. Alkupuoliskolla homma onnistuu ajoittain olemaan jopa hauska, mutta mittakaavan suuretessa muistitikkujahti laimenee yhdentekeväksi agenttivyyhdeksi, jossa lähinnä puhellaan vakavanaamaisina kännyköihin. Viimeinen puolituntinen on läpeensä nähtyä, tv-sarjamaisuutta voi leikata veitsellä.

Muttei tätä 98-minuuttista itseriittoista vaniljajäätelöä oikein pataluhaksi saakka haukkuakaan viitsi. ★★½

#Elokuva
#ElokuvaMastodon

Taannoin juttelin aficionadojen kanssa elokuvista, joissa tehdään eläimille pahaa. Suosittelivat puolalaisen Jerzy Skolimowskin Oscar-ehdokasta ”EO” (IO, 2022). Tai paremminkin varoittelivat.

Vaikuttava aasin vaellustarina oli siinä mielessä huojentava, että nykypäivänä ollaan hyviä kerronnan annostelijoita. Tässäkään ei näytetä eläinten kärsimystä yhtään enempää kuin mitä on tarvis. Korkea ikäraja tulee ihmisiin kohdistuvasta väkivallasta.

Valitettavasti näitä koettelevia kurkistusikkunaelokuvia vain pitää olla meitä muistuttamassa. ”Tarkkaileva” ja ”muisteleva” aasiraasu kutittelee paikoitellen Annaudin karhua, mutta mahdolliset disneynsä saa katsoja luvan kuvitella itse.

Jotkut ihmis-observaatiot jäävät ohkaisiksi ja nähdyiksi, ja musiikkiraita ontuu hieman, mutta tiivis alle puolitoistatuntinen teos on vankka paketti, jonka sekaan punaisessa kylpevät levottomat trippailutkin kumman kiehtovasti uppoavat.

Ajoittainen asetelmallisuus anteeksi annettakoon: eläinten ja luonnon asialla tässä ollaan. Ja miksei vaikka Unser täglich Brotin (Nikolaus Geyrhalter, 2005) sisarteoksenakin. ★★★★

#Elokuva
#ElokuvaMastodon

Kyllähän maailmaan nyt yksi Yorgos Lanthimosin episodielokuva mahtuu. Tunnelmalliset kolme viipaletta pelittävät kivasti Todd Solondzin korvikkeina. Joka ”tarinassa” samat taitavat näyttelijät, simppeliä, tarkkanäköistä, vahvaakin. Hyvin annostellut, joskin hiukan kiintiönomaiset juilivat momentit. Jesse Plemons ja Emma Stone vakuuttavat.

Mutta. Ohjaajaparalle on käynyt tarantinot. Hän on jäänyt sen median lanseeraaman ”oudon aallon” vangiksi. Nyt häneltä sitten odotetaan että mitä OUTOA se tekee seuraavaksi, ja sitten ollaan vaan että nojoo tämähän on jo lobsterissa nähty. Episodimuoto on Lanthimokselle erityisen armoton. Toisen ja kolmannen episodin välissä tuli huokaistua että vielä pitäisi hiukan jaksaa varmaankin suht samaa. Ja suht samaahan saatiin. 164 minuutin ollessa kyseessä on perusteltua puhua jaksamisesta.

Vaan kun ei haukkuakaan halua. Äänimaisemavalinnatkin ovat peräti mestarillisia. Ja mahtavaa että kaikenmaailman searchlightit mahdollistavat näiden elokuvien toteutumisen.

Ei töki. Mutta se uudelleenkatseluarvo? Jaksaako näitä ”koosta itse omat merkityksesi ja sanomasi” -rakennussarjaelokuvia? Jossain Kaufmanin ”Anomalisan” kohdalla ainakin olin itse että hyvää yötä, sanokaa nyt edes jotain. Ai pitää katsoa vähintään kaksi kertaa? Okei, всё равно.

Jos jaksaa puuhastella tästä hienon merkityshimmelin, niin kivat sulle. Itse tyydyn hietastelemaan että kaikki’ saatani’ sitä on. Tuolla oven ulkopuolella, omine normaaleineen. ★★★

#Elokuva #ElokuvaMastodon

Olipahan reissu.

Teos, jonka saisi toimimaan erinomaisesti myös mykkäelokuvana, saa kunnioitukseni.

★★★★

#Elokuva
#ElokuvaMastodon

A Quiet Place (2018) tuli katsottua. Mainion perusidean kanssa on vaikea epäonnistua. Kestokin pysyy aisoissa, bravo.

Mutta mitä enemmän asetelman ja juonen vuotoja ajattelee, sen enemmän luisutaan ihankivan puolelle. Ilmeisesti hirviöiden itse aiheuttamia ääniä ei lasketa? Miksei se pesukarhu ollut kuollut jo aikoja sitten? Aivastukset, hikat, pierut? Miten vauva pidetään noin rauhallisena, useita vanhempia varmasti kiinnostaisi tietää!?

Jatko-osa kuulemma jatkaa lopusta suoraan. Loogisuuden triumfia ei lie odotettavissa.

Olisin vaihtanut ne geneeriset monsterit. Nyt on ilmeisesti katseltu Aliens - paluuta ja samalla ahmittu mandariineja.

Nyt vain äänisuunnittelu loistaa. Olisipa asetelmaa onnistuttu ammentamaan tuoreemmin. Nyt on tarjolla tuore lohi, mutta ei kiitos me otetaan nyt ihan vaan nämä säilykesardiinit.

★★★

#Elokuva
#ElokuvaMastodon

🎬 Kartallaolemattomuuden paikkausta. Ari Asterin esikoispitkä ”Hereditary” (2018) on kaksituntiseksi pätevä, peruslevottomaan fiilikseen satsaava teos. Päähenkilökvartetin näyttelijäsuoritukset ovat rautaisia, yksikin heikko lenkki romahduttaisi koko teoksen. Toni Collette on tämän ajan Shelley Duvall + Veronica Cartwright 2-in-1.

Ja Asterin tunnelmoinnissa polanskia voisi leikata veitsellä. Mainioita, unohtumattomiakin otoksia löytyy, pieniin yksityiskohtiin luottamiselle sekä tyylikkäälle annostelulle hatunnosto.

Mutta esikuvat alkavat tehdä hallaa Asterin omalle annille elokuvan edetessä, ja loppu on jopa törkeä. Olisin ilman muuta jättänyt sen viimeisen kaksiminuuttisen pois.

Myönnän kotiolosuhteiden syövän Hereditarya. Nämä käytävät ja erinomaiset äänimaisemat on hyvä kokea pimeässä isolta kankaalta.

Tämä on kuin kauhupuolen vastine SciFi-genren ”The Arrival”:ille (Villeneuve, 2016). Että hei nyt on oikeesti taitavaa ja nokkelaa ja älykästäkin ja jos katot heti perään toisen kerran ni se on VIELÄ parempi, mutta sitten… ääh. Pohjimmiltaan sitä samaa, nähtyyttä.

Tai jokin trendijäätelö. Että nyt on äkätty panna vaniljan sekaan keksejä, ja mitä jos kutsuttaisiin sitä vaikka ”japanilaiseksi”?

★★★½

#Elokuva
#ElokuvaMastodon

Kirjastossa huomasin että mitähittoa tämmöinen on tehty 2023. Ja Peter Dinklage nimiroolissa, kyllä kiitos!

Troma tuottaa yhä, mukaan on saatu myös mm. Kevin Bacon ja Eliah Wood.

On tällä hetkensä, splatteria ja käppäisyyttä arvostavan katsojan silmä lepää aika ajoin, aavistuksenomaista badtastea leijuu ilmassa käsityötehosteiden muodossa. Ja ihan mukavaa, ettei ole lähdetty tekemään originaalia yksi yhteen uudelleen.

Vaan harmillisen tylpäksi, uusintakatselultaan vähäiseksi hölmöilyksi jää. Jonkin southpark-vivahteen ja alkuperäisleffan sadistikusipäätunnelman tämä olisi ansainnut: aineksia konseptissa kun olisi vaikka mihin itseäänisommuuteen.

Kyllä videolakiveteraani-fani tämän kerran katsoo, ja muutamat naurutkin varmasti saa, mutta.

Vauvan päästä plussa. ★★½

#Elokuva
#ElokuvaMastodon

Itsetutkiskelu-uusintakatselu. Näiden pariin on välilä jotenkin terveellistä palata ja punnita, miten oma huonoudentaju, maku ja toleranssit muuntuvat ikääntyessä.

Onhan tämä nyt soljuvinta Visa Mäkistä, kengännauhabudjettinsa armoilla oleva vimmainen fanituote. Liuta uskottavia kasarikomedianimiä on saatu kelkkaan, Ismo Sajakorven juonihäkkyrä on hirvi suossa, mutta kuvavirrassa on yllättävän vähän kitkaa, aika on vieläpä sokeroinut monia otoksia. Ja onhan Tenho Saurénin valjastaminen rosvoksi ihan näppärä irtoidea. Oma lukunsa ovat hauskanpösilöt repliikkien virheet, suosikkini ”Seitsemästoista taivas” ja ”Suojeluspoliisi”.

Visa Mäkisen omaehtoisella, karhealla porilaistontilla vierailee nykyään paljon mieluummin kuin spedejen ja seppohuunosten rasittavuuksien parissa.

Teoksen äärellä pohtii mielellään myös komiikan toimivuusmekanismeja. Ilmari Saarelaista ei jaksa inhota, hän kuuluu samaan ”vähemmän olisi enemmän”-jatkumoon kuin Pentti Siimes ja Kari Hietalahti.

Hersyviä hetkiähän tässä! Se autotakaa-ajo, ne funkyn discoisat (katalogi?)musat, se piimä. Tässä näkyy holtiton tekemisen riemu, нiттоvie. ★★★

#Elokuva
#ElokuvaMastodon
#VisaMäkinen

⚠️ Cv/sw: Indiana Jones and the Dial
Of Destinyn (2023) juonesta spoileriksi käsitettävää ⚠️

Tämän katsominen oli viivästynyt noin 154 syystä. Olihan se nyt Indiana Jones, ja olihan se nyt kristallikallosotkua parempi, ja olihan se ensimmäinen 21-minuuttinen nyt hemmetinmoinen tekninen virstanpylväs. James Mangoldin ihansujuva teos kuitenkin kapsahtaa omaan troopilliseen indianajonesiuteensa ja nähtyyteen. Monia kaavamaisia juttuja kutittelee nykyisin haukkua tekoälyn generoimaksi, niin tätäkin juonta.

Kaarti ei oikein syty. Harrison Fordin ympärille kudotaan tuttua ja ei-tuttua hahmogalleriaa, Phoebe Mary Waller-Bridge on naispääosassa karismaattinen, pikkukundi Teddykin peräti siedettävä, mutta laimeaksi komiteamietitty skripti syö imua, Mads Mikkelsenkin vetää jotenkin puolivaloilla.

Ja se kirottu aikamatkailu.

Ei sitä kannata sotkea м i н i п к ä ä п .

★★★

#Elokuva
#ElokuvaMastodon

Oli otettava vielä yksi Ken Loachin teos viikonvaihteeksi. Carla’s Song (1996) rohmaisee hieman isommalla kuupalla, kun pyrkimys hyvään ja oikeaan, kai rakkauskin, viskaa glasgowlaisen dösäkuskin Georgen (Robert Carlyle) Nicaraguaan saakka. Carla (Oyanka Cabezas) aukeaa vähitellen, eikä tietenkään kivuitta. Millaisia rakennelmia olemmekaan.

Tämäkin kasvutarina on mahdollinen. Sattuma korjaa satoa. Ytimessä ei ole ”miksi”, vaan ”mitä”. Loach suo rehellisen matkan kahteen tyystin erilaiseen maailmankolkkaan sekä hämmästyttävään lajiimme. Tapahtumat on annosteltu uskottavasti, kaksituntisuus on perusteltua, Robert Carlyle säkenöi aina.

Carla’s Song on kuin Eeva’s Poem:

Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä!

★★★★

#Elokuva
#ElokuvaMastodon
#Runo
#RunoMastodon

Ihmisyystutkiskelu Ken Loachin kautta jatkuu. Oheinen kuva ei tee oikeutta ”Ladybird, Ladybird”:ille (1994), kyseessä on nimittäin riipivä tosikertomus lapsensa menettävästä naisparasta, jota lämminsydäminen paraguaylaisduunari yrittää rakastaa.

Crissy Rock joutuu töihin. 97 minuuttia pysäyttävää heittäytymistä käy cv:stä. En tiedä, missä määrin uransa viihteellistyi Benidormin yms. myötä, mutta tätä virtuositeettia ei mikään mitätöi.

Lauhkea Vladimir Vega jää väkisinkin Rockin dominanssin varjoon, mutta on sävykäs, sympaattinen ja uskottava. Sivuosassa nähdään Ray Winstone, jonka kohtalona oli jäädä näiden kusipäähahmojensa vangiksi. Armottoman setin lomaan oli pakko pitää pari taukoa. Tämä on ihan kamalaa välillä.

Loach tarjoilee epätäydellisten ihmisten seisoviapöytiä, joissa haluaisi kaikille käyvän hyvin.

Ajan hammas syö kaikkea, nyt huikean kakun kirsikan nappaa pari vanhentunutta kerrontatapaa, joista toinen on elokuvan lopetus. Jos Ladybird, Ladybird tehtäisiin tänään, mt-näkökulma tuotaisiin esiin satavarmasti.

Mutta vahvaa, vahvaa on näinkin. Ken ei vois seilata tyynessä. ★★★★

#Elokuva
#ElokuvaMastodon

Ken Loachia pitäisi katsella ja tulla tvstä enemmän. Itseään isompi työläis- ja työmaakuvaus Riff-Raff (1991) on kuin puolitoistatuntinen esittelyvaihe. Mutta sen enempää ei tarvita. Vain viipale pientä mittakaavaa, sen verran hyvyyttä ja lämpöä mihin kyetään, maailmankolkassa, johon ollaan satuttu syntymään.

Robert Carlyle ja Ricky Tomlinson lähtökuopissaan, ennen suuria läpimurtojaan. 1990-luvun alku lauritörhöskännyköineen näyttää n i i n muinaiselta.

Pari-kolme kertaa käväistään kesäteatterin puolella, mutta pääasia on, että Loach on ihmisen puolella. Hurjalloinen lopetus on hyvinkin kantaaottava. Kaikki taide on poliittista. ★★★★

#ElokuvaMastodon
#Elokuva

No siis – ”pakkohan” se Spermageddon (2024) oli katsoa. Dead Snow -mies Tommy Wirkolan ja Rasmus A. Sivertsenin kiitettävän kompaktissa 80-minuuttisessa kahden eri mittakaavan juonien limittymisen onnahtelu ei ole suurin ongelma, vaan harmillinen heilunta nuorisovalistuksen ja Myrkky-lehden (vilahtaa!) välisessä väljyydessä. Että koettakaa nyt päättää, mitä ja kelle.

Hersyviä irtoyksityiskohtia ja viitteitä on lukuisia, hahmot ja musanumerot sympaattisia, suomentajatkin ovat selvinneet synonyymisavostastaan kunnialla. Animaatiota on haukuttu, itse en astu kyseiseen kultasilmien kelkkaan.

Mutta kyllähän se saturaatiopiste ylittyy tällä huumorikentällä helposti, eikä uudelleenkatseluarvoakaan oikein ole. Vaan eipä harmitakaan, rasittavuuden kynnyksellä löytyy yleensä tiskiin jotain vinkeää. Loppuhäntälaulun olisin jättänyt pois, nyt teos jäi vinoksi ja jotenkin hallitsemattomaksi.

Ihan kivaa häpeilemättömyyttä, mutta Woody Allenin klassikkoepisodiin (kyllätetiijätte, 1972) ei oikeastaan tuoda mitään olennaista uutta.

★★★

#ElokuvaMastodon
#LeffaMastodon

Torstaini päättyy hämmentyneissä tunnelmissa. Että miten olin voinut unohtaa nähneeni värisyttävän, ensi vuoteen sijoittuvan dystopian Children of Men (Ihmisen pojat, 2006)!

Olin viime vuosina usein pysähtynyt pohtimaan, että missä elokuvassa oli SE ”yhden oton” helvetti. Nyt oli siis tuuriakin matkassa. Jossain Michael Cainen paikkeilla alkoi kutitella, että hetkinen, nyt näyttää oudon tutulta!?!

No mutta. Kylmäävän huima teos on kestänyt, ja spefiktioudesta huolimatta resonoi tänään valitettavankin hyvin. Eivätkä pelkät Black Mirror -viipaleet aina riitä: tarvitaan myös näitä pitkiä elokuvia. ★★★★ ½

#ElokuvaMastodon

Nykyisin kahdestaan @Turre :n kanssa muodostama leffakerhomme katseli tänään meikän valitseman The Highwaymenin vuodelta 2019. Leffavalintani tapahtui niinkin kultivoituneella perusteella, että kun siinä on Kevin Costner <3 (Salainen fanityttöyteni kohde aina vuoden 1991 Robin Hoodista alkaen.)

Sen verran vilkaisin esittelytekstiä, että kyseessä oli jokin Bonnie & Clyde -juttu. Aihepiiri ei oikein kiinnostele eikä leffa ollut saanut häävejä pisteitä IMDB:ssa, mutta aivan sama, koska Kevin Costner.

The Highwaymen olikin odotettua parempi! Ei häävisti toki sanottu, kun odotuksia ei juuri ollut, mutta siitä huolimatta. Elokuvassa siis eläköitynyt Frank Hamer (Costner) ja hänen vanha ystävänsä Maney Gault (Woody Harrelson) lähtevät jahtaamaan kuuluisaa rikolliskaksikkoa. Asetelma ei ole kovin raikas; kaksi vanhaa patua palaa Texas ranger -hommiin vielä kerran.

Kuluneista lähtökohdista huolimatta leffa osoittautui yllättävän monitahoiseksi tarinaksi, jossa oli jopa silaus kuivahkoa huumoria. Hamer ja Gault kiroavat vanhuuttaan, joka aiheuttaa haasteita niin vessa-asioiden kuin ammuskelunkin suhteen. Ikääntyminen, maailman taloustilanne 1930-luvulla ja syyt kuuluisan rikolliskaksikon suosioon tulivat hienosti ilmi rivien välistä sen kummemmin allleviivaamatta.

Kyseessä on samalla myöskin ehkä verkkaisin toimintaelokuva, jonka olen nähnyt. Aivan ensimmäinen takaa-ajokohtaus, jossa väsyneen ylipainoinen Costner hölkkää vikkeläkinttuisen nuorukaisen perässä on surullisen hilpeä. Tavallaan siis ymmärrän, miksi elokuva ei ehkä ole ollut niin kovin suosittu, enkä minäkään sitä minään suurena elokuvahistorian elämyshelmenä pidä, mutta aika hyvin parituntisen mittansa kantava pätkä.

Oli yllätys, kun lopputeksteissä kävi ilmi, että täähän perustuu oikeasti tositapahtumiin, ja että Hamer ja Gaunt ovat oikeasti olleet olemassa ja Texas Rangersit myös! Sen sentään tiesin, että Bonnie & Clyde olivat todellisia historiallisia henkilöitä.

Voin siis ihan suositella. Huonompiakin on nähty. Löytyy Netflixistä.

EDIT: Ehkä ainoa Bonnie & Clyde -elokuva, jossa Bonnieta ja Clydea ei juuri näytetä!

#elokuvamastodon #leffamastodon

📽️ Lauantai-iltapäivänä kannattaa tulla Forssan Mykkäelokuvafestivaaleille katsomaan Erkki Karun ”Myrskyluodon kalastaja” (1924), jonka tämä maakrapu harmonikallaan säestää, ilman muuta merta kunnioittaen.

Kyseessä on kaunis, yksinkertainen 73-minuuttinen teos, jonka vaurioituneet framet ja kadonneet kohtaukset antavat katsomiskokemuksen kaupanpäällisiksi ozymandiaanisen rivienvälirequiemin. Kuolleet viihdyttävät meitä niin kauan kuin pystyvät.

Nojaa taaksepäin ja anna vanhan veden viedä! ⚓️

#Elokuva
#ElokuvaMastodon
#Mykkäelokuva

https://www.forssasilentmovie.com/ohjelmisto/myrskyluodon-kalastaja/

Hankin aikoinaan House-sarjan dvd-boksin, mutta en ole silti saanut aikaiseksi katsoa kaikkia jaksoja ja kausia.

Kun sain Frendien viimeisimmän kierroksen valmiiksi, piti taas miettiä, mitä huvittais katsoa seuraavaksi. Ja alkoi tuntua siltä, että vois katsoa semmosta sarjaa, jonka tapahtumia tai vuorosanoja en osaa ulkoa. 😁

Olen vasta Housen ekassa kaudessa ja on ollut kiinnostavaa huomata, miten paljon vierailevina tähtinä on muista sarjoista/leffoista tuttuja näyttelijöitä. Tuttuja on ollut ainakin Siskoni on noita -, Miehen puolikkaat -, Täydelliset naiset -, Pako- ja Lost -sarjoista.

DVD-julkaisun suomiteksteissä kyllä vähän hiertää se, että oireista/sairauksista ei aina ole käytetty suomenkielistä vastinetta vaan on käytetty englanninkielistä/tieteellistä nimeä. Esim. pneunomian olisi voinut panna tekstityksiin keuhkokuumeeksi, niin helpottaisi sitä, että katsoja ymmärtää, mistä puhutaan. Kun ei mulla ainakaan kaikki oireet/sairaudet/hoitomenetelmät ole hallussa eri kielillä. 😄 Muistaakseni telkkariversiossa kaikki oli käännetty suomeksi, koska ei silloin jäänyt fiilistä, että osa dialogien sisällöistä menee ihan ohi.

Ymmärrän, että monia vitsejä on vaikea suomentaa, mutta sieltä täältä on jäänyt/jätetty ei-vitsivirkkeitäkin pois ja joissain kohti on myös selvästi valittu vähän vääriä suomennoksia suhteessa asiayhteyteen. Tuntuu siis siltä, että käännöstyö on tehty kiireessä. Tai ainahan ne kai tehdään, mutta Housen kohdalla se tuntuu selvemmältä.

Usein katson leffat/sarjat mieluiten enkkutekstityksellä, jos sanasto ei ole mitään liian absurdia, mutta tää boksi on jokin pohjoismaalainen julkaisu, jossa ei enkkutekstiä ole ollenkaan. 😅

#tvsarja #house #elokuvamastodon

Kävin eilen katsomassa Flow-elokuvan, joka on animaatio täysin ilman puhetta. Pelkästään eläinten ääniä ja (vangitsevaa) taustamusiikkia. Siinä seurataan pienen mustan kissan selviytymistä tilanteessa, jossa tulva peittää kaiken alleen. Matkalla kissa törmää muihin metsässä eläviin eläimiin, joista osaan voi luottaa enemmän kuin toisiin.

Flow on ehdottomasti yksi parhaimmista animaatioista, jonka olen nähnyt. Pidin sen visuaalisesta tyylistä, joka hiveli silmää, oli tasapainoinen ja tyylikäs. Erityisesti yksi tietty kohtaus, johon liittyi myös suuria tunteita, pysäytti arvostamaan suuresti sitä, miten hienoa työtä värien ja liikkeen kanssa oli tehty oikean tunnelman luomiseksi.

Huomiota kiinnitti myös se, miten elokuvantekijät olivat saaneet sisäistettyä eri eläinten ominaispiirteet: kissa tuntui aidosti kissalta, koira koiralta ja niin edelleen, ja samalla eri eläimistä muodostui selkeät persoonat, jotka erottuivat toisistaan, mutta jotka silti tuntuivat sopivan samaan veneeseen.

Ennen kaikkea Flow oli pysähtymistä elokuvan ja taiteen äärelle. Se tarjosi aidon- ja uudentuntuista kauneutta ja se kertoi myös upean tarinan, joka ainakin sai allekirjoittaneen herkistymään pariinkin kertaan. (No, omalla kohdallani melkein mikä tahansa eläimiin liittyvä tunteikas tarina saa silmät kostumaan. Tapahtuu ihan Koti koiralle -ohjelmaa katsoessakin.)

Loppuratkaisun toki arvasinkin, mutta aivan viimeiset ruudut olivat kyllä niin hieno päätös tarinalle, että vielä kotiin päästyäni mietin, miten onnistunut kokonaisuus olikaan.

#elokuvamastodon #flow #leffat

En saanu eilenkään taksia, mutta pääsin muilla kyydeillä elokuvateatteriin.

Trailerin perusteella odotin Sinners elokuvalta enemmän. Elokuva oli turhan pitkä ja asiat olisi voinut jotenkin tiivistää.

#Elokuva #ElokuvaMastodon #Elokuvat #Leffat #Leffa

Löytyiskö täältä suosituksia sivustolle, jolla voisi korvata IMDB:n katsomiensa leffojen listaamisessa?

Plussaa, jos voi importata IMDB:n listan, eikä tarttis kaikkia lisätä manuaalisesti. Olisi myös kiva, jos paikasta löytyisi suomenkieliset leffat.

#leffat #elokuva #elokuvamastodon #leffamastodon