#psykologia #vaikeneminen #väkivalta
"Hiljaisuus itsessään on hyvin moniselitteinen ilmaisun muoto. Normaalisti uhri alkaa tuntea olonsa hyvin hämmentyneeksi tai ahdistuneeksi. Hän ei tiedä mitä ajatella ja käyttää paljon aikaa ja psyykkistä energiaa arvaillen hiljaisuuden merkitystä. Hän tuntee olonsa epävarmaksi ja epäröi jokaista askeltaan."
- Tämä on se salakavalin väkivallan muoto.
Siihen voi liittyä pikkiriikkisiä eleitä ja ilmeitä, mutta se voi olla myös ilmeetöntä ja eleetöntä, totaalista sivuuttamista, ohittamista, välinpitämättömyyttä. Kohde eliminoidaan noteeraamatta mitenkään.
Minulle tuttua koska äitini marttyyrinarsistina osasi tuon.
Onneksi isäni oli verbaalinen, ilmeikäs, eleikäs. Isä puhui, sanoi mitä ajatteli. En ala ylistää häntä. Oli impulsiivinen. Mutta vaikka äijästä ei tiennytkään millä tuulella se tulee kotiin, se sentään kertoi jos sitä vitutti. Osasi näyttää tunteitaan. Osasi iloita.
Äiti harjoitti mykkäkoulujaan.
Isä sanoi: "Teidän äidillä on tasainen luonne, aina vihainen".
Ei siitä sen enempää, kerroin vaan että koko lapsuuteni oli alisteinen naiselle joka vaikeni todella paljon.
Äitini isä oli selvin päin hiljainen ja muistan miten hämmästyin lapsena kerran lähes suunniltani kun näin vaarin kännissä riekkumassa. 😳
Äidin äiti oli ollut puhelias, touhukas.. Kuoli ennen syntymääni, mutta sukututkimuksen kautta ja synnyinkuntansa valokuva- ja historiaryhmässä löysin valtavasti sukulaisia ja mummostani rakentui inhimillisempi kuin mitä äitini oli v a i e n n u t.
Isän äiti menehtyi onneksi vasta kunolin 16v. Puhelias tarinankertoja, jota äitini vihasi.
Äitini vihasi minussakin välittömyyttä, eloisuutta, innostuvuuttani..
Äiti mulkoili, äiti siristi silmiään ja katsoi kuin peto saalistaan. Siis, jos siihen sai kontaktin. Se toppuuteli ja hillitsi, kielsi kieltämistään, paheksui.
Ja jehovantodistajiinhan se sitten hurahti loppujenlopuksi ja muuttui kuin olisi itse ollut joku *tun jehovatar, ylimessiaaninen papitar.
Yhä edelleen kun kohtaan vaikenevia kyräilijöitä, hämmennyn. Siinä on jotain todella pelottavaa. Itsensä tuntee saaliiksi.
Se on tavallaan yhtä pelottavaa kuin vihapuhe. Tyyntä myrskyn edellä, liian tyyntä. Kyräilevää hiljaisuutta, tarkkailua, saalis jähmettyneenä odottamassa hyökkäystä.
Vihansa kertojat sentään selkeästi ilmaisevat itseään. Vihastaan vaikeneva voi olla kuin ruutitynnyri, joka jonakin päivänä vaan räjähtää silmille pullistuttuaan.
Minäkin kerran lapsena, kuvittelin että rakkaus parantaa kaiken, kapsahdin äitini kaulaan, moiskautin pusun sen poskelle.
Se reagoi salamannopeasti vetämällä korvatillikan täysillä naamaani että läiskähti.
Se sattuu vieläkin ja syvälle. (Mätäne akka haudassasi, en edes kuse sille!) Harmittaa etten opi olemaan ajattelematta. Mutta, toisaalta, eikö vastavaikeneminen olisi typerä kosto?
Puhumalla ja avautumalla muidenkin lukea, niinhän nämä psyykkiset traumat nostetaan päivänvaloon.
Ei näistä tarvitse vaieta.
Rehellisyyttä ja totuus.
Valheilla on lyhyet jäljet eikä vaikenemalla maailmaa paranneta! 🗣️
On tätä muutkin ihmiskunnan ajan saatossa pohtineet.
https://mielenihmeet.fi/laskelmoitu-hiljaisuus-manipulaation-muoto/
(Ei ehkä ihan paras sivusto, mutta asiasisältö ok.)
